PUNAVIHREÄSTÄ RADIKAALILIBERAALIKSI

Silloin, kun liityin mukaan vasemmistolaiseen opiskelijatoimintaan, maailma ei ollut samanlainen kuin nyt. Maailma oli jakautunut kahteen suurvaltablokkiin, jotka molemmat antoivat sotilaallista tukea monille maailman kaikkein verisimmistä diktatuureista. Suomen oloissa etsin sellaista aatteellista liikettä, joka puolustaisi vapautta, ihmisoikeuksia ja maailmanrauhaa riippumatta niistä vallitsevista suurvaltaeduista, joihin Suomikin oli sitoutunut.

1980-luvun Suomessa koko puoluekartta oikealta vasemmalle mielisteli Neuvostoliittoa, joka keskiaikaisen katolisen kirkon ohella oli yksi maailmanhistorian kaikkein totalitaarisimmista imperiumeista. Taistolaisliikkeestä on jälkiviisaudella tehty sen ajan suomettumisen syntipukki, mutta tosiasiassa myös porvarillista elinkeinoelämää kiinnostivat vain hyvät kauppasuhteet itänaapuriin. Ainoat tahot, jotka olivat kiinnostuneita Itä-Euroopan toisinajattelijoiden asemasta, löytyivät maamme sisäisen toisinajattelevan vasemmiston piiristä – anarkisteista ja muista ”antiautoritaarisista” vasemmistointellektuelleista.

"Toisenlaista" sosialismia?

Tuohon aikaan anarkismi oli tunnettua lähinnä punk-liikkeen luomana muotiterminä. Kuuluin niihin edelläkävijöihin, joita voidaan syyttää siitä, että anarkismi rantautui Suomeen myös vakavasti otettavana poliittisena liikkeenä. Olin yksi Suomen Anarkistiliiton viidestä perustajajäsenestä.

Toisinajatteleva vasemmisto pyrki tekemään eroa puoluevasemmistoon mainostamalla ideaa ”alhaalta käsin lähtevästä” sosialismista, joka perustuisi poliittisen valtarakenteen hajauttamiseen. Idea olikin uskottava niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa – sillä niin kauan oli myös mahdollista ylläpitää unelmaa jostakin ”toisenlaisesta” sosialismista, joka kerran saattaisi nousta, mikäli toisinajattelijat saisivat äänensä kuuluviin. Neuvostoliiton olemassaolo oli vakuuttava tekosyy ja alibi, jolla voitiin selittää se tosiasia, että ”toisenlaista” sosialismia ei vielä ollut päässyt syntymään.

Punavihreyden todelliset kasvot

HYY:n piirissä toisinajattelevan vasemmiston tyyssijana oli Sitoutumaton Vasemmisto. Nykyiseltä ilmapiiriltään se on käytännössä Vasemmistoliiton antiliberaalin ja moralistisen siiven peitejärjestö, jossa jopa vasemmistoliberaali joutuu joka hetki varomaan puheitaan. Alunperin koko järjestö perustettiin vastapainoksi SKDL:lle, joka oli Vasemmistoliiton edeltäjä – ja keskeisimpänä punavihreän moninaisuuden yhteisenä nimittäjänä julistettiin antiautoritaarisuutta.

Antiautoritaarisuus kukoisti niin kauan kuin se voitiin pitää pelkän retoriikan tasolla. Unelma ”alhaalta käsin” lähtevästä demokratiasta väistyi nopeasti, kun kourallinen entisiä punavihreitä erehtyi ottamaan tämän idean vakavasti. Senhän oli tarkoitus olla vain retorinen mainoslause, jolla piti vakuutella porvareita siitä, että neuvostokommunismille on muitakin vaihtoehtoja kuin liberaali järjestelmä.

Yhdessä muutaman muun punavihreän uskalikon kanssa perustin Äänivalta-nimisen järjestön, jonka tavoitteena oli markkinoida poliittisen järjestelmän perusteellista uudistamista niin pitkälle kuin se on teoriassa mahdollista ”salonkikelpoisesti” ilman anarkistista vallankumousta. Esitimme aikaamme edellä, miten suoran ja välillisen demokratian vahvimmat puolet voitaisiin teknisesti yhdistää, ja esitimme ensimmäistä kertaa Suomen historiassa sellaista vaalijärjestelmää, jonka päätehtävänä olisi kunnioittaa äänestäjän valinnanvapautta. Tämä oli jopa valtalehdistön mielestä ainoa sellainen konkreettinen visio, jota ylipäätään oli esitetty tuona aikana, jolloin kansalaisten laaja epäluottamus vallitsevaan poliittiseen järjestelmään tuli sallituksi puheenaiheeksi.

Demokratia ei kiinnostanut

Poliittisen päätöksentekojärjestelmän konkreettiset korjausehdotukset eivät kiinnostaneet lainkaan niitä tahoja, jotka pitivät ”antiautoritaarisuutta” keppihevosenaan. Ainoat poliittiset tahot, joiden piirissä saimme laajaa kannatusta, olivat liberaaleja. Liberaalit ovat perinteisestikin olleet kiinnostuneita niistä ehdoista, joilla poliittinen valta jakautuu, kun taas kommunistiset vallankumoukset ovat Venäjän vallankumouksen mallin mukaisesti vain ottaneet käyttöön kulloinkin vallitsevat tsaarinvallan rakenteet ja ryhtyneet sitten kutsumaan vallitsevaa järjestelmää ”proletariaatin diktatuuriksi” tai kauniimmin sanottuna kansandemokratiaksi.

”Antiautoritaarinen” vasemmisto paljasti tuolloin todelliset karvansa. He olivat bolshevikkeja, joilla vain ei sattunut olemaan puoluekoneistoa tukenaan. Antiautoritaarisuuden selitettiinkin tarkoittavan ”tiedostavuutta”, joka oli ominaista vain hyviksi tyypeiksi tiedetyille punaviherintellektuelleille. Ajamamme liberaali demokratiareformi tyrmättiin lähes täysin, koska poliittisten oikeuksien käyttöä ei missään tapauksessa haluttu kenen tahansa anonyymin hallintoalamaisen käsiin.

Pahinta (punavihreiden mielestä) oli se, että ajamamme demokratiareformi kiinnosti monia nuorsuomalaisia. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan; mikään, mitä Nusut kannattivat, ei voinut olla muuta kuin Nusujen ”uusliberalistisen” veropolitiikan agitointia ja Suomen ujuttamista Natoon. Koko tuona aikana vastustin itse sotilasliittoja hyvin voimakkaasti (kuten vastustan edelleen), mutta minutkin leimattiin punaviherpiireissä niiden kannattajaksi, koska olin näkyvästi propagoimassa sellaista demokratian uudistamistavoitetta, joka oli saanut kannatusta nuorsuomalaisilta.

Vasemmiston älyllinen itsemurha

Anarkistiliike oli vielä pitkään 90-luvulle poikkeus tästä laitavasemmiston ay-mentaliteetista (ay = autoritaarinen ylimielisyys). Kapitalisminvastaisuus ei estänyt vasemmistoanarkisteja sympatisoimasta myös pyrkimyksiä hajottaa poliittista käskyvaltaa. Anarkistipiireissä saattoi vielä toverihenkisesti pitää palopuheita korporatismia, byrokratiaa ja paternalismia vastaan ja julistaa ne osaksi valtiokapitalismin alistusrakenteita.

Asetelma muuttui toiseksi vasta 90-luvun loppupuolella, kun ”uusliberalismiksi” leimatusta globalisaatiotrendistä tuli laitavasemmistoa yhdistävä olkinukke ja hyvä vihollinen. Silloin jo anarkistipiireissäkin alkoi kuulua äänenpainoja, joiden mukaan ”kapitalistinen markkinatalous” pitäisi julistaa ensisijaiseksi vastustuksen kohteeksi ja lopettaa ”turha” ja ”epäajankohtainen” keskustelu poliittisesta vallasta.

”Uusliberalismi” oli punavihreille tahoille samaa, mitä Osama bin Laden ja Saddam Hussein USA:n nykyiselle johdolle. Kyse oli mielikuvituksellisesta uhkakuvasta, jonka ”vastustamisen” nimissä voitiin lopettaa keskustelu kaikista muista tärkeinä pidetyistä periaatteista. Vasemmiston sisäinen intellektuaalinen keskustelu loppui täsmälleen niinä vuosina, joina tämä uhkakuva sai valta-aseman.

Keskustelu yksittäisen hallintoalamaisen oikeuksista suhteessa poliittiseen valtaan oli ehdottomasti OUT. ”Demokratian puolustaminen” määriteltiin orwellilaisella uuskielellä uudelleen; tästä pitäen ”demokratialla” tarkoitettiin kaikkea sitä, mikä lisäisi poliittisen järjestelmän valtaa – ja erityisesti antiliberaalien painostusryhmien itseoikeutettua asemaa järjestelmässä. Siitä viis, minkälaisilla ehdoilla järjestelmä toimi, sillä poliittinen valtahan edusti jo määritelmällisesti ”demokratiaa” suhteessa monikansallisiin markkinavoimiin.

Liberaalit ajatusrikolliset

Vasemmistoliikkeet reagoivat muuttuneeseen tilanteeseen siten kuin konservatiiviset liikkeet tyypillisesti reagoivat: lopettamalla älyllisen keskustelun ja luisumalla sen sijasta helppoon ja älyllisesti laiskaan moralismiin. Vasemmistolaisilla ei enää ollut mitään yhdistävää ideologiaa, vaan pelkkä yhdistävä kristillismoralistinen mentaliteetti, jonka mukaan tietyt ajatusmallit ovat vääriä.

Oli esimerkiksi väärin avata mitään asiapohjaista keskustelua siitä, minkälaista voisi olla tasa-arvoinen vapaakauppa, jossa ei enää olisi teollisuusmaita suosivia etuoikeuksia (esim. tullimuureja ja patentteja) ja jossa ihmiset liikkuisivat yhtä vapaasti kuin tavarat ja pääomat. Defens-niminen järjestö, joka perustettiin avaamaan keskustelua tasa-arvoisemman vapaakaupan mahdollisuuksista, suljettiin ulos punavihreiden hallitsemasta kansalaisjärjestökentästä levittämällä perättömiä huhuja, joiden mukaan kyseessä olisi ollut WTO:n nykypolitiikkaa puolustava järjestö. Sitä ei päästetty kansalaisjärjestöjen ”laajapohjaisiin” yhteistapahtumiin edes kertomaan, mitä se tosiasiallisesti kannattaa ja ajaa.

Kun yritin henkilökohtaisesti puolustaa punavihreiden sisäpiirissä edes hiukan moniarvoisempaa globalisaatiokeskustelua ja Defensin paikkaa yhtenä keskustelun osapuolena, liputin itseni käytännössä ulos koko keskustelusta. Minua ei leimattu pelkästään uusliberalistiksi ja thatcheristiksi, vaan samaan hengenvetoon sain kuulla kannattavani myös USA:n militarismia ja WTO:n ajamia globaaleja patentteja, joita liberaalina individualistina vastustan periaatteellisesti. Minulle ei annettu tilaisuutta tehdä selväksi, että liberaalit eivät välttämättä kannata näitä asioita.

Taistolaishengen paluu

Eräs toinen kiintoisa piirre oli vanhojen 70-luvun ikonien paluu. Che Guevaran pyhään henkeen kohdistettua pilkkaa ei enää voinut saada anteeksi. Kuubassa oli kuulemma vain yksi diktatuuri – se alue, joka on USA:n sotilastukikohtana. Muun väittäminen oli ”kylmän sodan hengen” lietsomista. Arvosteltuani erittäin vasemmistoliberaaliin sävyyn sitä, että Che ajoi Kuuban demokraattisena alkaneen vallankumouksen totalitarismin tielle, sain päälleni loppumattoman ryöpytyksen kaikkea sitä kollektiivista vihaa, jonka oikea osoite käsittääkseni olisi ollut vaikkapa George W. Bush, jolle luovutetusta Leonid Brezhnev -rauhanpalkinnosta olin ollut ideana henkilökohtaisesti vastuussa.

Mentaliteetti alkoi uhkaavasti muistuttaa 70-luvun taistolaishenkeä, jolloin meillä toisinajattelevan vasemmiston harvalukuisilla edustajilla (jotka puolustimme Itä-Euroopan toisinajattelijoita) ei ollut käytännössä mitään asiaa salonkikelpoisiin solidaarisuustapahtumiin. Kuten meidät 80-luvulla, samaten myös defensiläiset 2000-luvun alussa leimattiin pelkiksi solidaarisen yhteisrintaman häiriköiksi, joiden kanssa ei maksanut vaivaa edes keskustella. Surullista oli se, että tällä kertaa asialla olivat juuri tämän ”vaihtoehtoisen” punavihreän vasemmiston aatteelliset seuraajat.

Keskustelun moniarvoisuuden puolesta

Olen omalta osaltani tehnyt kaiken voitavani moniarvoisemman keskustelun puolesta niissä asioissa, joita punavihreät piirit ovat nostaneet esille. Olen toisinaan saanut sympatioita jopa joiltakin punavihreissä piireissä toimivilta henkilöiltä, joista eräät ovat joissakin yksittäisissä asioissa hyvinkin liberaaleja. Liberaalia vasemmistoa ei kuitenkaan ole eikä tule, sillä vasemmistolaisen ajattelutavan vapaudenvastaiset piirteet ovat se laajemman joukkovoiman pienin yhteinen nimittäjä, joka ainakin poliittisen liikkeen tasolla saa vallan kaikesta vapaudenhenkisyydestä.

Punavihreys ilman punavihersokeutta olisi teoriassa mahdollista – mutta käytännössä se vaatisi, että punavihreät hankkisivat kuulolaitteen. Ainakin heidän liberalisminvastainen propagandansa on toistaiseksi alittanut kaikki mahdolliset asiallisuuden tasot ja johtanut lukuisat yksittäiset kansalaisaktivistit tilanteeseen, jossa heidän on ollut pakko valita, haluavatko he olla vasemmistolaisia vai liberaaleja. Itse olen periaatteellisesti valinnut jälkimmäisen.