torstai 27. joulukuuta 2007

SANANVAPAUS JA JUMALANPILKKA - Muhammed-pilakuvista Jeesus-pilakuviin

Artikkeli perustuu samannimiseen esitelmään Helsingissä 10.6.2007 opiskelijayhdistys Prometheuksen tilaisuudessa.


1. Mitä jumalanpilkka on?

Jumalanpilkka ei ole pilkkaajien keksintö, vaan uskonnollisten valtajärjestelmien tuote. Jumalanpilkan määritelmä riippuu aina vallitsevasta uskonnosta, jonka suhteen pilkkaaja on toinen.

Esimerkiksi Raamatussa jumalanpilkka määrittyy keskeisesti kahden opillisesti merkittävän esimerkin kautta. Vanhassa Testamentissa Israelin kansa valmisti jumalastaan kultaisen vasikan kuvan. Uudessa Testamentissa Jeesus teloitettiin ristillä, koska hän oli julistautunut jumalan pojaksi.

Kumpaakaan näistä esimerkeistä ei olisi mahdollista ymmärtää jumalanpilkaksi ilman juutalaiskristillistä teologiaa, jonka mukaan jumalan kuvaaminen tai ihmisen asettuminen jumalan asemaan on jumaluuden häpäisyä. Jonkin muun uskonnon teologiassa jumalan kuvaaminen olisi ollut suotavaa ja ihmisiä olisi saatettu suorastaan kehottaa samastamaan itsensä jumaluuteen.

Jumalanpilkka voitaisiin siten määritellä jonkin tietyn uskonnon oppien tai käytäntöjen esittämiseksi harhaoppisessa valossa – sellaisella tavoin, joka on kyseisen uskonnon tunnustamien oppien vastaista. Näin määritelty jumalanpilkka voidaan jakaa kolmeen alalajiin:

1) opillinen pilkka, jolloin on kyseessä älyllinen uskontokritiikki tai uskonnon oppien tulkitseminen harhaoppisena pidetyllä tavalla. Ei ole kauaa siitä, kun länsimaissakin oli mahdollista tuomita ateististen mielipiteiden levittäminen jumalanpilkkana, ja edelleenkin monissa islamilaisissa maissa tämä on ollut perusteena kuolemantuomioiden langettamiselle.

2) satiirinen pilkka, joka on uskonnossa pyhinä pidettyjen asioiden kuvallista tai sanallista esittämistä tunteeseen vetoavalla tavalla siten, että esitystapa kyseenalaistaa oikeaoppisena pidetyn tulkinnan kyseisten pyhien asioiden merkityksestä.

3) tekojen pilkka, joka on ryhtymistä sellaisiin tekoihin, jotka kyseenalaistavat uskonnon mukaisen käsityksen jumalan ja ihmisen välisestä oikeaoppisesta valtasuhteesta. Esimerkkinä voidaan mainita paitsi sodomia ja eläimiin sekaantuminen (joissa jumalan suunnitelmaa käytettiin väärin kylvämällä siementä väärään vakoon) myös esimerkiksi renessanssiajalla eläneen italialaisen kirurgi Gasparo Tagliacozzin keksimä plastiikkakirurgia, jossa ruumiinvammoja voitiin korjata ihosiirrännäisillä. Jumalanpilkaksi katsottiin, että ihminen otti itselleen sellaisen aseman kudosten luonnollisessa yhteenliittämisessä kokonaiseksi ihmiseksi, jonka katsottiin voivan kuulua yksin kaikkivaltiaalle.

Koska uskonnot – eikä suinkaan jumalanpilkkaaja – määrittelevät, mikä kulloinkin on jumalanpilkkaa, jumalanpilkkasyytteen saaneet ovat useinkin voineet hämmästyä suuresti. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Britanniassa vuonna 1977 langetettu vankeustuomio Gay News -aikakauslehden päätoimittaja Denis Lemonille, joka oli julkaissut James Kirkupin runon ”Rakkaus joka uskaltaa sanoa nimensä”. Runossa kuvailtiin jumalan rakkautta monipuolisesti ja siten myös homoeroottisessa muodossa.

Britanniassa oltiin vuosikymmeniä eletty siinä uskossa, että common law -käytäntöihin perustunut jumalanpilkkalaki oli pelkkä kuollut kirjain ja että sitä ei näin ollen tarvinnut kumota. Näin ei kuitenkaan ollut. Oikeuskäytäntö, jonka mukaan yhdenkin kristinuskolle myötämielisen henkilön järkyttyminen riitti todisteeksi jumalanpilkasta, oli perusteena vankeustuomiolle.

Toisena vastaavana esimerkkinä voidaan mainita Salman Rushdien romaani ”Saatanalliset säkeet”, jossa kuvattiin mielisairaana pidetyn henkilön unta. Unen sisältö oli islamilaisen teologian mukaan harhaoppista, joten Rushdie tuomittiin poissaolevana kuolemaan ja joutui siitä eteenpäin elämään henkivartijoiden suojelemana.

Jumalanpilkkaa koskevassa eettisessä keskustelussa onkin erotettava tietoinen jumalanpilkka ja tahaton jumalanpilkka. Jälkimmäistä tuskin voidaan milloinkaan johdonmukaisesti välttää, sillä on mahdotonta etukäteen tietää, minkälainen teko tai kuvallinen tai sanallinen ilmaisu loukkaa jonkin tuntemattoman henkilön pyhinä pitämiä arvoja (ja yksilöiden vakaumuksethan ovat samanarvoisia riippumatta siitä, onko jonkin tietyn uskonnon kannattajia yksi vai yksi miljardi). Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa jumalanpilkka on ollut tietoisena tarkoituksena, nousee esille kysymys jumalanpilkan motiiveista.

2. Miksi jumalaa pilkataan?

Kuten satiiria yleisesti, myös jumalanpilkkaa voidaan periaatteessa harjoittaa kolmesta eri syystä: huvikseen, jolloin kyse voi olla pilkkaajan tavanomaisesta ilkeämielisyydestä; terapeuttisesti, jolloin kyseessä voi olla psykologinen tavoite päästä eroon jonkin uskonnon vaikutuksesta tunne-elämän ja sisäistettyjen asenteiden osalta; poliittisesti, jolloin kohteena voi olla tietyn uskonnollisen instituution valta-asema.

Erityisesti poliittinen jumalanpilkka voi muodostua osaksi tietyn uskonnon sisäistä välienselvittelyä, kuten on tapahtunut kristinuskon historiassa, jossa papiston valta ja kanonisoitujen opintulkintojen asema on ollut jatkuvien konfliktien alaista. Jumalanpilkka ei siten välttämättä ole pilkkaajan näkökulmasta uskonnon vastaista. Kristillisessä mystiikassa (mm. Meister Eckhart) on elänyt sellainenkin tulkinta, jonka mukaan jumalaa on mahdotonta pilkata, koska jumalan olemus on pilkkaajan mielikuvien tavoittamattomissa. Tämän tulkintamallin mukaan pilkka voi tosiasiassa kohdistua vain jumalan kuvaan – ja koska jumalan kuvaaminen on jo itsessään jumalanpilkkaa, jumalan kuvan pilkkaaminen on jumalan ylistämistä.

Näitä kolmea jumalanpilkan motiivia on kuitenkin käytännössä usein vaikea erottaa toisistaan. Kuten poliittisen satiirin osalta yleisemminkin, kaikilla ihmisillä ei ole sellaista analyyttista kykyä ja yleissivistystä, joka mahdollistaisi heille jotakin uskonnollista valtajärjestelmää systemaattisesti erittelevän kritiikin. Silti he saattavat olla tunnetasolla tietyn uskonnollisen vallan vaikutuksen alaisia ja kapinamielialalla suhteessa siihen. Vastareaktiona ”pilkataan huvikseen” aivan kuten pilkataan poliitikkoja, joilla on tietty valta-asema.

Kuten poliitikkoja, jumaliakaan tuskin pilkattaisiin, jollei taustalla olisi vallankäytön kohteina olevien motiivia tehdä pilaa vallasta, joka heihin kohdistuu. Toisaalta jumalanpilkkasyytteistä tuskin olisi koskaan ollut tietoakaan, jollei pilkan kohteena olisi ollut jokin, jolla on merkittävä valta-asema – ei jumala itse, vaan häntä tulkitsevat vallanpitäjät, joiden tavoitteena on ollut varjella monopolia oikeaan tulkintaan.

Kun kontekstina on valtasuhde, on harhaanjohtavaa, että jumalanpilkasta puhutaan ikään kuin kyse olisi vain – tai edes ensisijaisesti – epäkunnioittavuudesta lähimmäisten vakaumusta kohtaan. Lähimmäiset ovat keskenään tasavertaisia, mutta valtasuhteen osapuolet eivät. Jumalanpilkassa kyse on pikemminkin tietyn uskonnon nauttimaan valta-asemaan reagoimisesta niillä samoilla aseilla, joita uskonto itsekin koko ajan systemaattisesti käyttää valtansa vahvistamiseen.

Uskontoja levitetään vetoamalla tunteisiin ja herättämällä voimakkaita tunteita – pelkoa, toiveita, vihaa, rakkautta – ja jumalanpilkassa uskontokritiikki käyttää näitä samoja aseita. Jos pidetään yleisesti hyväksyttynä ja kunniallisena levittää uskontoja tunnepitoisesti, miksi uskonnon omia aseita ei saisi käyttää uskontoa vastaan?

3. Jumalanpilkka kulttuurisodan aiheena

Suomen vapaa-ajattelijaliikkeessä (joka sai alkunsa opiskelijayhdistys Prometheuksesta sata vuotta sitten) esitettiin jumalanpilkkaan kahdenlaisia näkökantoja. Westermarckilainen linja oli, että uskontojen lainsäädännölliset etuoikeudet tuli poistaa ja jumalanpilkkalait näin ollen kumota – mutta jumalanpilkkaa itsessään ei silti pidetty suotavana eikä hyvien tapojen mukaisena. Lagerborgilaisen kulttuuriradikalismin mukaan sen sijaan jumalanpilkkaan tuli suoranaisesti kehottaa, jotta laajat kansanjoukot vapautuisivat uskonnon aiheuttamasta henkisestä alaikäisyydestä.

Samaa kiistelyä jumalanpilkan arvosta on käyty muuallakin. Uskonnollisen satiirin merkitys on ollut keskeinen jo varhaisesta valistusfilosofiasta lähtien. Eräänä tunnettuna esimerkkinä voidaan mainita Voltairen kirjoittama pilkkanäytelmä Muhammedista – joka aikanaan tulkittiin allegoriaksi katolisen kirkon valta-asemasta. Sikäli kuin Voltaire ei uskaltanut mainita katolista kirkkoa suoraan, hän ilmeisesti pelkäsi henkensä puolesta aivan kuten ne nykytaiteilijat, jotka länsimaissa joutuvat peittelemään islamiin kohdistettua kritiikkiä.

Sekularistiliikkeen näkökulmasta voikin kyseenalaistaa väitteen kulttuurien sodasta, jossa länsimainen kristillinen kulttuuri uskonnonvapauksineen on puolustuskannalla. Länsimaissa uskonnonvapaus on saavutettu vuosisatoja kestäneen ihmisoikeustaistelun seurauksena ja keskeisimmät valtakirkkojen auktoriteetit ovat vastustaneet sitä viimeiseen asti. Näin tietysti tekevät myös nykypäivän islamilaiset auktoriteetit siellä, missä heille jätetään tähän jokin käytännön mahdollisuus. Tässä kohdin länsimaisten poliitikkojen, viranomaisten, intellektuellien ja kansalaisaktivistien reagointi islamilaisten auktoriteettien taholta tuleviin vaatimuksiin on avainasemassa – ja juuri sillä on paljon merkittävämpi vaikutus kuin islamin oletetulla uhkalla länsimaiselle kulttuurille.

Uskonnonvapaus on toteutunut siellä, missä sen estäminen on lakannut olemasta hyödyksi maallisille vallanpitäjille. Luterilainen myytti uskonpuhdistuksen vaikutuksesta voidaan kiistanalaistaa; erityisen hitaasti uskonnonvapaus toteutui juuri luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa, jossa kruunulla ja valtionkirkolla oli konfliktitta yhteinen intressi.

Uskonnollista terroria on esiintynyt länsimaissa jo kauan ennen islamin tuloa. Se, ettei siihen länsimaissa haluta suhtautua vakavasti islamin kohdalla, on länsimaisen kulttuurin oma sisäinen ongelma. Islamin kohtaamisessa kyse näyttää olevan paljolti kristillisen ehdollistumisen mukaisesta kollektiivisesta syyllisyysajattelusta, joka vaatii meitä ottamaan taakaksemme toisen tekemät synnit.

Terrorismipuhe peittää alleen sen todellisen jokapäiväisen terrorin, jonka alaisuudessa suuri joukko islaminuskon vaikutuksen alaisia ihmisiä joutuu elämään. Ylivoimainen enemmistö kaikista maailman muslimeista tuomitsee terrorismin, mutta sama ylivoimainen enemmistö vastustaa kuitenkin sananvapautta, uskonnonvapautta, lainsäädännön uskontoneutraaliutta, sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Liberaaleja muslimeja (ja jopa Hakim Beyn kaltaisia islamilaisia anarkisteja) on tietenkin olemassa, mutta heidän osuutensa on maailmanlaajuisesti vain muutaman prosentin luokkaa – ja useimmiten he joutuvat varomaan puheitaan vieläkin enemmän kuin länsimaiset islam-kriitikot, jotka ovat Theo van Goghin murhan jälkeen saaneet pelätä henkensä puolesta. Pelkkä ateististen mielipiteiden levittäminen voi useissa ”maltillisissa” islamilaisissa maissa (kuten Pakistanissa, Egyptissä tai Saudi-Arabiassa) johtaa jumalanpilkkasyytteeseen ja kovaan rangaistukseen – Pakistanissa kuolemantuomioihin.

Suomessa saatananpalvonnan kaltainen kultti on luokiteltu yleiselle turvallisuudelle vaaralliseksi, koska useat yksittäiset saatananpalvojat uhkaavat väkivallalla niitä, jotka pyrkivät irrottautumaan yhteisöstä. Jos islamilaisissa yhteisöissä tapahtuu samaa, länsimaiset intellektuellit ovat kilvan vaatimassa ymmärrystä ”kulttuurin” perusteella. Islamilaisen yhteisön vankina eläville ei siis halutakaan tunnustaa samoja ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat länsimaiselle valkoiselle ihmiselle.

4. Monikulttuurisuuden ideologiat

Kulttuurien sodan sijasta kyse on länsimaisen kulttuurin sisäisestä taistelusta kahden eri tyyppisen monikulttuurisuuden ideologian välillä. Islamilaiset ja maahanmuuttajat ovat tässä taistelussa pelinappuloiden asemassa; heitä käytetään hyväksi ”toisina”, joiden nimissä voidaan puhua.

Valistusajatteluun kuuluva liberaali monikulttuurisuuden malli lähtee siitä, että ihmisoikeusnormit ovat samoja kaikille. Valtio ei suojele yhteisiä elämänarvoja, vaan vahvistaa yhteiset oikeudet. Koska perusoikeusjärjestys on pyritty rakentamaan mahdollisimman tasapuolisesti suhteessa kulttuurisiin ja uskonnollisiin erityispiirteisiin, kaikilta voidaan yhdenvertaisesti vaatia sen noudattamista. Yhdysvallat ja Alankomaat ovat esimerkkejä sellaisista länsimaista, joissa liberaali monikulttuurisuus on ollut yhteiskuntajärjestyksen perustana jo pitkään ennen ulkoeurooppalaista maahanmuuttoa. Näiden valtioiden syntyhistorian taustalla on vähemmistöuskonlahkojen pakeneminen uskonnollisilta vainoilta, ja näissä maissa sananvapaus, kokoontumisvapaus ja uskonnonvapaus on suojattu vahvoilla perustuslakiesteillä, jotka jättävät kajoamisen näihin oikeuksiin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näitä liberaaleja perusoikeuksia puolustamassa on myös laaja kansalaismielipide, joka reagoi nopeasti yrityksiin rajoittaa oikeuksien vapaata käyttöä.

Kommunitaristinen monikulttuurisuuden malli – se, jota nykyisin populaaristi kutsutaan ”monikulttuuriseksi suvaitsevuudeksi” – on länsimaissa noussut kiistanalaistamaan liberaalin oikeusajattelun, jonka mukaan ihmisoikeudet kuuluvat ensi sijassa yksilöille ja ovat samoja heidän kulttuuristaan riippumatta. Kommunitaristien mielestä oikeuksien tunnustaminen ensisijaisesti yksilöille syrjii niitä yhteisöjä, joiden kulttuuri ei ole yksilökeskeistä. Tasa-arvoa vaaditaan kommunitarismissa ennen kaikkea eri ihmisryhmien välille – jopa yksilöiden välistä tasa-arvoista kohtelua rikkoen.

Tämä asetelma voi selittää huomattavassa määrin sen paradoksin, että useinkin islamilaisyhteisöjen poliittiset ystävät länsimaissa löytyvät punavihertävistä vaihtoehtopiireistä, joiden arvot esimerkiksi naisten aseman ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien osalta ovat mahdollisimman kaukana islamin arvoista. Yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys syrjäyttää liberaali käsitys tasa-arvosta ja saada sen tilalle sellainen toisenlainen tasa-arvokäsitys, jossa yksilön oikeudet ja yksilöiden tasa-arvoinen kohtelu voidaan valikoivasti sivuuttaa, mikäli ryhmien välisen tasa-arvoistamisen tavoite vaatii.

Länsimaiselle, yhdenvertaisista vapausoikeuksista nauttimaan päässeelle valkoiselle feministille ei ole kovinkaan suuri haitta, että hänen maahanmuuttajasisarensa elää pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa joutuen raiskatuksi päivittäin uskonnon suomalla valtuutuksella. Suurempi haitta hänen poliittisille lähitavoitteilleen olisi se, että liberaali tasa-arvokäsitys estäisi häntä ajamasta sukupuolikiintiöitä ja ”naista halventavien” vapaaehtoisten seksuaalikäytäntöjen kriminalisointia.

Nykyisessä keskustelussa onkin tavallista, että jo liberalismia sinällään pidetään antifeministisenä näkökantana, koska liberalismin tasa-arvokäsitys lähtee yksilöstä. Feministinen individualismi, jossa naisen asemaa ajettaisiin yksilöiden välisen tasa-arvon normeista lähtien, on Suomessa lähes tuntematon ilmiö. Tämä tietysti sopii imaamien tavoitteisiin käytännössä paremmin kuin hyvin, koska he voivat aina julistaa, että heidän uskontonsa pitää huolta naisten kollektiivisesta kunniasta paremmin kuin heikko ja rappeutunut länsimainen liberaali kulttuuri, jonka ongelmana on päätösvallan jättäminen yksilöille.

Kommunitaristiset, ryhmien väliseen ”tasa-arvoistamiseen” tähtäävät poliittiset tahot ovat nykykeskustelussa käytännössä kaapanneet itselleen sekä monikulttuurisuuden että feminismin arvot – jotka ovat alkuperältään perinteisiä liberaaleja valistusarvoja. Tällainen ilmapiiri, jossa liberaalien valistusarvojen käsitteet on varastettu näiden arvojen vastaisiin tavoitteisiin, on omiaan luomaan tilanteen, jossa vastareaktioksi ei nousekaan mikään liberaali monikulttuurisuus ja yksilöiden välinen tasa-arvo, vaan paluu näitä edeltävään konservatiiviseen normistoon.

5. Rasismikortti ja hyvä lehtimiestapa

Tanskalaisista Muhammed-pilakuvista käyty keskustelu oli täysin näiden ennakko-oletusten viitoittamaa. Kysymykseksi ei edes noussut yksilön oikeus ja mahdollisuus arvostella niitä kulttuurivirtauksia, jotka vaikuttavat hänen omaan elämäänsä. Keskustelua hallitsivat länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heitä mielistelleet konservatiivit, joiden yhteisenä sävelenä oli väite kulttuuriin kohdistetusta ”rasistisesta” syrjinnästä. Muutamien vapaamielisten muslimien kommentit sivuutettiin, jotta saataisiin luotua mielikuva, että islamilaisten profeetan pilkkaaminen kohdistuu kollektiivisesti kokonaiseen kansanryhmään ja siten kaikkiin sen jäseniin.

Rasismi-käsitteen käyttö tämän keskustelun yhteydessä oli älyllisesti tietoisen epärehellistä, koska kaikki keskustelijat tiesivät varsin hyvin, että islam mainostaa itseään universaalina lähetysuskontona, jonka sanoma on kaikille sama ihonväristä riippumatta. Tämä ei toki kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun länsimaissa on yritetty leimata ”rasismiksi” islamiin kohdistettu aatteellinen kritiikki; vuonna 2001 ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq sai rasismisyytteen, koska erehtyi lausumaan mielipiteenään, että islam on tyhmin kaikista uskonnoista.

Keskustelun yhteydessä sivuutettiin myös tapahtumien väliset suhteet. Jyllands-Postenin julkaisemien kuvien väitettiin yksinään provosoineen islamilaisia katuväkivaltaan, mutta vain pienen piirin tiedossa oli, että eräät kiihkoislamilaiset imaamit levittivät islamilaiseen maailmaan kuvia Muhammedista sikana, jumalansa sodomisoimana rukousasentoon polvistuneena koirana ja murhanhimoisena pedofiilina. Islamilaisten auktoriteettien omaa osuutta väkivaltaisuuksiin provosointiin ei länsimaisessa keskustelussa juurikaan käsitelty, vaan sen sijaan pidettiin itsestään selvänä, että provokaation syynä olivat tanskalaislehden julkaisemat pilakuvat.

Keskustelun ilmeinen ja tarkoitushakuinen epärehellisyys olisi tuskin ymmärrettävissä, jollei kyse olisi ollut tapauksen määrätietoisesta hyödyntämisestä edellä mainitun, länsimaisen yhteiskunnan sisäisen poliittis-ideologisen kiistan pelinappulana. Länsimaissa on omastakin takaa voimia, joiden keskeisenä lähitavoitteena on liberaalin normiston alasajo – eivätkä nämä voimat kaihda käyttää hyväkseen niitä reaktioita, joita islamilaisesta maailmasta kantautuu länteen päin.

Eräänä kyseenalaistamatta jääneenä oletuksena oli myös, että pommipäisen Muhammedin kuva leimasi muslimit kollektiivisesti terroristeiksi. Kuitenkin esimerkiksi Jeesuksesta on esitetty vastaavia pilakuvia, joissa hänen kantamansa risti on muuttunut hakaristiksi – eikä näitä ole mitenkään tarkoitushakuisesti tulkittu kaikkien kristittyjen kollektiivisena leimaamisena natseiksi. Erityisen kuuluisa on 30-luvun Saksasta paenneen taiteilija John Heartfieldin hakaristijeesus, joka tulkittiin kuvauksena kristinuskon poliittisesta hyväksikäytöstä fasististen ideologioiden välineenä.

Siinä määrin kuin uskonnollisten aiheiden pilkka on luonteeltaan poliittista satiiria, esille nousee kysymys hyvän journalistisen tavan rajoista. Millaista tahansa poliittista satiiria ei välttämättä pidetä hyvän lehtimiestavan mukaisena, vaikkei se olisi laissa kiellettyä. Sosiaalidemokraattien tai kokoomuslaisten kuvaaminen natseina ja fasisteina ilman mitään erityistä asiayhteyttä olisi hyvän lehtimiestavan vastaista, vaikka siitä olisi mahdotonta nostaa kunnianloukkauskannetta ketään vastaan (eri asia on, jos pilapiirroksessa nostetaan esille esim. valtapuolueiden korporatiivisia kytkentöjä ja konkretisoidaan jotakin niiden samankaltaisuutta fasistisen hallintotavan kanssa). Vastaavasti olisi ilmeisellä tavalla hyvän lehtimiestavan vastaista tehdä pilaa muslimien oletetusta monijumalaisuudesta tai kristittyjen oletetusta moniavioisuudesta ilman jotakin aivan erityistä perustetta (kuten esimerkiksi sitä, että kristilliset papit kulissien takana rikkovat uskontonsa sanelemaa yksiavioisuuden dogmia ja että seurakunta katsoo tätä läpi sormien).

Sekulaarista näkökulmasta uskonnolliseen pilantekoon pätevät ne yleiset hyvän journalistisen tavan normit, jotka muutoinkin pätevät ajankohtaisia aiheita koskevaan pilantekoon. Jumalanpilkalle on asetettava samat normit kuin poliittisten aatteiden pilkalle, jolla silläkin on tietyt järjenmukaiset rajat. Koska jumalanpilkka on tunteeseen vetoavaa samalla tavoin kuin uskonnonharjoitus, lienee hyvien tapojen mukaista myös välttää sitä, että ihmiset joutuvat kohtaamaan sitä vastoin tahtoaan – samasta syystä, jonka vuoksi ketään ei tulisi vetää mukaan uskonnonharjoitukseen vastoin tahtoaan.

Suomessa nykyisin voimassa oleva rikoslain pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tästä näkökulmasta perusteeton, koska se kriminalisoi sellaisten asioiden pilkkaamisen, joita uskonnoksi rekisteröitynyt aatteellinen yhteisö pitää pyhänä. Rikoslainuudistuksen jälkeen pykälää on sovellettu muutaman kerran, ja eräät tapaukset olisi periaatteessa voitu tuomita yllyttämisenä rikolliseen toimintaan ilmankin tätä rikoslain pykälää. Tapaus, jossa tuomio tuli ristin särkemisestä rock-konsertissa, oli kuitenkin selkeästi puhdas jumalanpilkkatuomio – kuten olisivat olleet ne tuomiot, jotka olisi langetettu tämän keskustelun alaisista Jeesusta tai Muhammedia esittäneistä pilakuvista, mikäli näiden pohjalta käynnistyneet poliisitutkinnat olisivat johtaneet syytetoimiin.

Ei kommentteja: