”Rahan valta” ja demokratia asetetaan nykyisin muodikkaasti vastakkain – mutta millä hinnalla? Valikoituuko länsimainen poliittinen valtaeliitti jotenkin ”demokraattisemmin” kuin taloudellinen? Entä mihin katosi 80-luvulla noussut vastarintamieliala suhteessa poliittiseen valtaeliittiin? Lännessä sitä ei hiljennetty poliisivoimin, kuten Taivaallisen Rauhan aukiolla; pikemminkin se vaimensi itse itseään ”kahlitsemattoman kapitalismin” paniikissa. Nykyisissä kansalaisliikkeissä noustaan mallikkaasti kovenevaa markkinabolshevistista suunnitelmataloutta vastaan – mutta niiden piirissä on vaikeaa saada aikaan keskustelua poliittisten järjestelmien uudistamisesta. Kirjoittaja toimi 80- ja 90-luvuilla demokratian menetelmäuudistuksia ajavassa sitoutumattomassa kansalaisliikkeessä, joka herätti laajaa kiinnostusta – ja kysyy nyt mielestään aiheellisesti, miksi poliittisen demokratian epäkohtien korjaamisesta on tullut epäsuosittu puheenaihe.
80-luvulla nosti päätään uudenlainen vastarinta, joka meni yli puoluerajojen. Konflikti paikannettiin selkeästi poliittisen vallan koneistojen ja niihin osattomien hallittujen välille. Vaarallista tässä vastarintamielialassa oli se, että se ei enää kohdistunut valtaeliittiin mistään tietystä ryhmäintressistä käsin, joita kaikkia järjestelmä kykenee sujuvasti pelaamaan toisiaan vastaan. Pikemminkin se oli epäpoliittisten kansalaisten kapinamielialaa, joka kohdistui kerrankin valtaeliittiin itseensä. Yleinen epäluottamus poliittiseen järjestelmään yhdisti kansalaisia oikealta ja vasemmalta.
Työväenliike oli tuolloin menettänyt uskottavuuttaan siksi, että sen nähtiin sulautuneen korporaatioksi poliittiseen järjestelmään. Vastakkaisuuksia ei enää määrittänyt oletus luokkavastakohdista, vaan asetelmana oli valtaeliitti vastaan kansalaiset. Mallit tulivat Itä-Euroopan tilanteesta. Vihattuun valtaeliittiin kuuluivat puolueiden johtoportaat, korkeiden virkojen jäsenkirjanomenklatura sekä ne etujärjestöjen ja liike-elämän korporaatiot, joiden etuoikeusasema edellytti jatkuvaa muodollisen demokratian pelisääntöjen sivuuttamista.
90-luvulle mentäessä asetelma muuttui. ”Demokratian laajentamista” vaadittiin edelleenkin ”sitoutumattomin” tunnuksin, mutta perusongelmaksi ei enää määritelty poliittisen vallan sisäistä eriarvoisuutta, vaan anonyymi ”markkinavoimien valta”, joka piirtyy uhkakuvana perinteisille poliittisen vallan rakenteille. ”Demokratian puolustamisella” alettiin yhä useammin tarkoittaa viivytystaistelua vanhojen julkisvallan rakenteiden säilyttämiseksi. Nomeklaturaeliitin asema vaiettiin – erityisesti vasemmalla – ja korporatismin näkyvä arvostelu leimattiin nyt oitis ”uusliberalismiksi”.
Harhauttava tilanneanalyysi
On usein sanottu, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kapitalismi epäpolitisoitui eli lakkasi olemasta kiistanalainen poliittinen valinta. Samoin kävi kuitenkin myös marxilaiselle selitystarinalle, jonka mukaan poliittinen valta on ”taloudellisten” tekijöiden talutusnuorassa. Oletus ”markkinavoimien” ylivallasta on nykyisin jo keskustelun ehtoja saneleva itsestäänselvyys, joka ei leimaa puhujaa vasemmalle eikä oikealle.
Oikeistolaisten näkökulmasta demokratiasta on vain haittaa, koska mystiset ”markkinat” (tai muut jumalalliset voimat) toteuttavat kaiken paremmin. Vasemmistolaisten mielestä poliittisen demokratian kysymykset ovat merkityksetöntä ajanhukkaa, koska ”talouden lainalaisuudet” pakottavat kapitalismin ikeeseen. Puheella ”talouden demokratisoinnista” on vasemmistopiireissä mitätöity keskustelualoitteita, jotka koskevat poliittisen järjestelmän sisäistä demokratisointia.
”Demokratisoinnilla” on ryhdytty yhä enemmän tarkoittamaan vain sitä, että vallitsevalla poliittisella koneistolla (jonka väitetään edustavan ”demokratiaa”) on enemmän valtuuksia sekaantua yksityistaloudelliseen toimintaan. ”Demokratisoimisena” pidetään esimerkiksi Tobinin veroa, jonka avulla keskuspankeille vahvistetaan yksinoikeus keinotella painamillaan monopolivaluutoilla pistämällä yksityiskeinottelijat kuriin. Taustalla on kyseenalaistamaton oletus, että nykyiset poliittiset koneistot ovat jotenkin selvemmin ”demokratian” puolella kuin markkinasignaalit ja että niiden kautta tapahtuvan kontrollin ja taloudellisen suunnitteluvallan lisääminen on ”talouden saattamista demokraattiseen valvontaan”. Keskuspankkien rahapoliittista monopolia ei kyseenalaisteta, vaikka juuri sen avulla on mahdollista tehdä kokonaisista kansantalouksista poliittisia pelinappuloita pienen valtaeliitin tarpeisiin.
Jos todella eläisimme vapaassa kapitalismissa, jossa taloudelliset suhteet määrittyvät yksityisten sopimusten kautta, silloin voisi ehkä olla järkeenkäypää syyttää taloudellisen vallan keskittymisestä vapaita markkinoita. Nykytilanteessa jo pääomien keskittyminen sinällään on kuitenkin niin vahvasti kytköksissä talouselämän ja politiikan välisiin kaksoissidoksiin, että on suorastaan fasistista maalailla mielikuvia ”hallitsemattomista voimista”, joita vastaan tarvitsemme vahvan poliittisen hallinnointikoneiston. Tällainen syntipukkipuhe kiinnittää huomion toisaalle poliittisen vallan epäkohdista, jotka ovat samansuuntaisia niin valtiokapitalismissa kuin valtiososialismissa.
Kyse on tietyssä mielessä harhautustaktiikasta. On keisarillisten vaatteiden kutomista väittää, että liikelaitoksiksi yhtiöitetyt julkisvallan elimet toimisivat markkinaehdoilla tai että hallitusten masinoima suhdannevaihtelu muka olisi villiä kapitalismia. Vielä haetumpaa on uskotella, että kunnan tulosjohtovirkamies teoriassakaan voisi määrätä kilpailuttamisnormeista tai keskuspankki ”oikeasta” valuuttakurssista yhtään sen ”markkinataloudellisemmin” kuin jokin gosplan-virasto. Kuitenkaan tällaista tappioiden sosialisointiin ja voittojen yksityistämiseen pohjautuvaa mafiataloutta ei kutsuta suunnitelmataloudeksi, jota se hallintoteknisesti on. Sen sijaan ongelmista syytetään ”hallitsematonta kapitalismia”, vaikka asialla olisivat olleet valtioiden suunnitteluviranomaiset – ja näin maalataan tarkoitushakuisesti mielikuvaa, että jos vain valistuneiden hallitusten talouspoliittiset valtuudet olisivat entistäkin laajemmat, niin eläisimme hyvinvoinnissa ja harmoniassa. Alaston keisari on turvassa niin kauan kuin vastarinta kohdistuu ensisijaisesti näkymättömästä langasta kudottuihin vaatteisiin.
Kuinka demokratialiike hajotetaan
Vaikka jokin nykyistä demokraattisempi järjestelmä saattaisikin olla uusille poliittisille vaihtoehdoille avoin pelikenttä, nykyisen kaltaiset eivät sitä välttämättä ole. Oltiinpa kapitalismista mitä mieltä tahansa, jopa puhtaasti vapaaehtoisiin sopimuksiin pohjautuvat järjestelyt saattaisivat olla avoimempia ennakoimattomille kansalaisaloitteille kuin ne nykyiset poliittiset koneistot, joiden tehtävänä on valtaeliitin valikoituminen. Mikäli näin on, voi olla jopa oikeutettua arvostella pyrkimyksiä ”talouden saattamiseksi demokraattiseen valvontaan” vasemmistototalitaarisiksi, jollei tällaisissa pyrkimyksissä selvästi priorisoida sitä kysymystä, millaisilla tavoilla poliittisen järjestelmän tulisi muuttua, jotta se toimisi ratkaisevasti demokraattisemmin kuin markkinatalous, jossa vapaimmillaankin jää ongelmaksi rahan valta.
Demokratia ei ole mitään sisällöllisesti tietyntyyppistä politiikkaa, vaan joukko yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä, joiden avulla erilaisia vaihtoehtoja voidaan punnita avoimen ja julkisen keskustelun ilmapiirissä. Suosittu ajatus, että demokraattisten menetelmien tulisi johtaa johonkin sisällöiltään jo ennalta määriteltyyn ”hyvään yhteiskuntaan”, on totalitaarinen, tulipa se vasemmalta tai oikealta. Tällaisen ajatuksen hallitessa demokratiakeskustelua menetelmien jatkuvaa avoimuutta puolustavia kansalaisliikkeitä ei enää synny eikä vanhoja haluta enää uudelleen elvyttää – ei ainakaan sellaisia, joilla on konkreettisia vaihtoehtoja niin yleisluontoisten epäkohtien korjaamiseksi, että niiden kannatus ylittäisi laajalti politiikan sisältöjä koskevia taktisia rintamalinjoja.
Esimerkkinä voidaan nähdä tapa, jolla nuorsuomalaisiin suhtauduttiin vasemmalla laidalla. Oli sanomattakin selvää, että talouspoliittiset näkemykset eivät käyneet yhteen, mutta siitä huolimatta useimmat nuorsuomalaiset olivat aidosti kiinnostuneita poliittisen järjestelmän menetelmien demokratisoinnista. He toivat esille myös korporatiivisiin valtakeskittymiin ja elinkeinoelämän etuoikeuksiin liittyviä selviä epäkohtia. Eräs jo vuosikausia ennen nusuja perustettu, pääasiassa vasemmistoälykköjen muodostama poliittisen demokratian konkreettisten menettelytapojen uudistamista ajanut kansalaisliike sai näkyvää kannatusta leimallisen monilta nuorsuomalaisilta. Konkreettiset tavoitteet eivät mitenkään muuttuneet nusujen astuessa kuvaan, mutta silti nusujen näkyvä kannatus liikkeen tavoitteille sai punavihreät piirit takajaloilleen. Se, että tähänkin alettiin suhtautua ”uusliberalismin” ilmentymänä, osoitti käytännössä, että punavihreät piirit eivät halunneet osallistua sellaiseen demokratiakeskusteluun, joka ei ollut vasemmiston monopolisoitavissa.
Sellaisessa tilanteessa, jossa poliittiset koneistot eivät todella toimi avoimen demokratian pelisääntöjen mukaisesti, voi olla kuolinisku kansalaislähtöisille demokratisointipyrkimyksille linnoittautua harjoitetun politiikan sisältöjä erottavien rintamalinjojen taakse. Ennen kaikkea tämä ehkäisee sellaisten laajapohjaisten kansalaisliikkeiden synnyn, joiden päätavoitteena on poliittisen järjestelmän sisäisten ja varsin yleisluontoisten menettelytapojen demokratisointi. Jos ”uusliberalismin” vastaisessa paniikissa torjutaan sellaisia liberaalin demokratian uudistustavoitteita, jotka lisäisivät poliittista tasa-arvoisuutta jättäen taloudellisen eriarvoisuuden ennalleen, niin silloin ei enää nähdä metsää puilta. Voittajina tällaisessa vastarintasubjektin omatoimisesti harjoittamassa hajota ja hallitse –pelissä tulevat jatkossakin olemaan juuri ne vakiintuneet poliittiset valtarakenteet, joiden ehdoilla kaikki uudet vaihtoehdot joutuvat kilpailemaan.
Vapautumispuhe vallan välineenä
Meidän sanotaan yhä useammin elävän uusliberalismin mukaisten hallitsemattomien markkinavoimien alaisuudessa. Uusliberalismia voidaan kuitenkin verrata huumeongelmaan: poliitikot selittävät vuolaasti, miten ”vapautumassa” olevat ”hallitsemattomat markkinavoimat” pakottavat heitä toteuttamaan tavoitteita, joille ei ole vaihtoehtoja, mutta aniharva tunnustautuu uusliberalismin kannattajaksi. Herääkin mielenkiintoinen kysymys, mikä on sellainen ”vallitsevaksi” oletettu ideologia, jonka puoltajaksi kenenkään ei ole poliittisesti viisasta tunnustautua. Eikö kyse ole juuri foucaultlaisesta puhujan edusta, jossa hyväksikäytetään oletusta ”vallitsevasta ideologiasta”, johon puhuja itse ei kuulu osana?
Michel Foucault esitti seksuaalisen repressiopuheen kritiikissään, miten oletus ”tukahduttavasta ylivallasta” ja meneillään olevasta ”vapautumisesta” saattaa olla taktiikka, jolla hallitut saadaan oikeuttamaan ne tavat, joilla heitä itseään hallitaan. Seksuaalisuuden selittäminen kahlittuna voimavarana on oiva esimerkki vapautumispuheesta, jonka varjolla ihmisistä voidaan tehdä seksuaalisuuden esille tuomisen kautta helposti hallittavia. Toisaalta puhe ”vallitsevasta vapautumisesta” mahdollistaa myös uusmoralismin, jonka uskottavuudelle on välttämätöntä olettaa, että elämme jo hallitsemattoman seksuaalisuuden pauloissa.
”Seksuaalisuutta” ja ”taloutta” yhdistää puhe kahlituista voimista, jotka ovat räjähdysmäisesti vapautumassa ja joiden ”hallitseminen” ymmärretään vain niiden estämisenä, mutta ei niiden aktiivisena tuottamisena. Seksuaalisuus ja talous ovat anonyymeja mahteja, joita vasten monia mikropoliittisia valintoja voidaan uskottavasti perustella. Kuten seksuaalisuuspuhe, niin myös markkinapuhe mahdollistaa kaikkein tehokkaimman puhujan edun sille, joka on kuvailevinaan ”vallitsevaa ideologiaa”, johon ei itse kuulu, mutta kuitenkin tavalla, joka on liitossa joidenkin jo vakiintuneiden valtarakenteiden kanssa.
On ilmeistä, miksi ”vallitsevaksi” väitettyä uusliberalismia kannatetaan hyvin valikoivasti. Hallitsemisen kuvioon ei sovi, että ongelmia alettaisiin tosissaan etsiä rajoittamattomasti leviävästä hallinnollistumisesta. Governmentalistiselle valtaideologialle tunnusomaista on, että hallitseminen nähdään yhteiskuntaelämää ”parantavana” voimana, mutta ei koskaan huonontavana. Hallitsemisen puutteet myönnetään siltä osin kuin sen ”resurssit ovat liian pienet” tai ”valtuudet liian suppeat” – mutta vaikka sosiaalimenoja usein leikataan, governmentalismissa ei voida tunnustaa, että sosiaaliset ongelmat johtuisivat siitä, että poliittinen koneisto on hallinnut liikaa eikä liian vähän. Menoleikkauksiin ei suinkaan yhdisty kalliin sosiaalitarkkailukoneiston lakkauttaminen, vaan lisääntyvä valvonta, jota perustellaan ”resurssien rajallisuudella”; näin uusliberalistisen puheen vaikutukset kutistuvat siihen, että ”resurssien rajallisuuteen” on aikaisempaa helpompaa uskottavasti vedota totuutena, joka lakkauttaa keskustelun hallitsemisen sisäisistä vaihtoehdoista.
Nykyisen keskusteluilmapiirin ”liberaalisuus” on vain pintavaahtoa. Poliitikoista toivotaan valitsijoittensa rajoitettujen asiamiesten sijasta pastoreita, joilla on hallussaan kokonaisvaltainen ratkaisu aikamme yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ongelmia ei etsitä poliittisesta valtarakenteesta, vaan poikkeamista, jotka aiheuttavat siihen kitkaa – kuten esimerkiksi keinottelijoista, jotka tekevät tyhjäksi hallituksen lyhytnäköisen yrityksen keinotella valuutallaan lisäämällä rahan määrää. Harvemmin ajatellaan, että suhdannevaihtelut ja niitä seuraavat suurtyöttömyysjaksot saattaisivat johtua siitä, että taloudesta tehdään pelinappula hallitusten poliittisessa rulettisysteemissä. Nämä ovat poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joissa ”markkinoista” (joita kukaan ei hallitse) tehdään taktinen syntipukki tavalla, joka kääntää huomion pois poliittishallinnollisen valtaeliitin osallisuudesta taloudelliseen valtaan.
Uusliberalismikritiikissä, jossa hyökätään ”markkinoiden itsesäätelyn” kuvitelmien kimppuun, voi olla paljonkin perää – mutta oletukset, joiden mukaan hallinnollinen rulettisysteemi ”säätelisi itse itseään”, ovat vähintäänkin yhtä harhaisia. Näemme, että hallitseminen kasvaa omalla sisäisellä logiikallaan ilman että sitä jarruttavat edes pääomankasaamisen alenevat rajahyödyt. Entä, jos marxilainen selitys onkin väärä ja jos kapitalismin ”rajaton kasautuminen” johtuukin vain hallintokoneistojen logiikasta? Jos demokratian menettelytapasäännöt ovat epämääräisiä, valta on mahdollisimman välittömästi ostettavissa, jolloin pääoman kasaaminen voi tuoda kapitalisteille pääsyn poliittiseen valtaan, jonka kasautumisella ei ole markkinataloudellisen rajahyödyn kaltaisia pidäkkeitä. Jos tappiot voidaan sosialisoida ja jos kauppasuhteiden hoito voidaan delegoida hallituksille, niin silloinhan pääomankasaamista hillitsevät rajahyödyt menettävät jo teoriassakin kaiken merkityksensä.
”Uusliberalismin airueina” pidetyille valtapoliitikoille on eduksi, että hallitsematta jääneistä voimista tehdään syntipukki heidän epäsuosituille päätöksilleen. George W. Bushin olisi täysin mahdotonta oikeuttaa terrorismin vastaisia sotatoimia viittaamalla aseteollisuuden markkinaetuihin. Liiallisen johdonmukainen uusliberalismi olisi vaaraksi myös nykyiselle maailmantaloutta kontrolloivalle koneistolle, johon kietoutuu voimakkaimpien valtioiden protektionistisia tavoitteita. Se tekisi selvästi kyseenalaiseksi esimerkiksi kansainväliset patenttisäädökset, joita teoreettisesti pidetään monopolisäädöksinä. Voi olla valtapoliitikoille jopa elintärkeää, että syntipukki globaaliin riistoon löytyykin ”hallitsemattomista markkinoista” eikä suinkaan systemaattisen puolueellisista pyrkimyksistä rakentaa yksipuolisia kaupan esteitä teollisuusmaiden etujen varjelemiseksi. Niin kauan kuin WTO, IMF ja Maailmanpankki assosioidaan ”villiin kapitalismiin”, näissä virastoissa työskentelevillä gosplan-virkailijoilla on idioottivarma ideologinen työrauha, koska heitä ei rajuimmissakaan mielenosoituksissa tulla näkyvästi arvostelemaan sillä perusteella, että he toteuttavat suunnitelmataloutta.
Puolustelematta uusliberalismia sen enempää voidaan kysyä, miksi juuri siitä pitäisi tehdä myyttinen päävihollinen sen sijaan, että tarkasteltaisiin rajoittamattoman hallinnollistumiskehityksen aiheuttamia maailmanlaajuisia uhkia vapaudelle ja demokratialle. Keskuspankkien valistuneen itsevaltiuden haukkuminen ”uusliberalismiksi” (eikä selväsanaisemmin silkaksi markkinabolshevismiksi) on turhanaikaisen mairittelevaa keskuspankkivirkamiehille. Fanaattisimmat uusliberalistit, joiden piirissä yksityisten jättiyritysten olemassaolo nähdään autuaan ongelmattomana, ovat kiivaita WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin vastustajia, joiden mielestä näitä laitoksia ei pitäisi ”demokratisoida”, vaan purkaa maan tasalle. Niiden kautta vahvimmat hallitukset pääsevät ohjailemaan globaaleja sijoituksia enemmän kuin olisi puhtaasti kapitalistisen logiikan ehdoilla kannattavaa. Hallitukset ovat kaikkien näiden vihattujen kirjainyhdistelmien isäntiä, ja yritykset pelkkiä kutsuvieraita. Maailmantalouden hallitseminen muutamasta pisteestä onnistuu nykyisessä muodossaan sen takia eikä välttämättä lainkaan siitä huolimatta, että talouskehityksen ”valistuneen hallitsemisen” uskotaan olevan elintärkeää maailmanmarkkinoiden vakaudelle.
Fasistinen syntipukkilogiikka
Olisihan kaiketi naiivia kuvitella, etteivätkö kapitalistit pyrkisi ylläpitämään asemaansa ilmankin valtioiden apua, mikäli pystyisivät. Kuitenkin keskeiset maailmantaloutta kontrolloivat organisaatiot ovat edelleen hallitusten rakentamia; niiden valta ei perustu markkinataloudelliseen neuvotteluun, vaan pakkokeinoihin. Miksi tästä kaikesta sitten edelleenkin halutaan syyttää väitettyä ”hallitsematonta kapitalismia” ensisijaisesti ja maailmantalouden hallinnollista kontrollia vasta toissijaisesti?
Kapitalistien virallinen status valtiollisessa järjestelmässä on edelleenkin ”yksityisen” alamaisen status. Ilkeää ja sikamaisen rikasta naapuria on aina helpompaa, mukavampaa ja turvallisempaa ruveta avoimesti syyttämään kuin keisaria, jolla ei ole vaatteita. Valta on aina alamaisilleen pyhää, mikäli kyse on väkivaltaisesta alistamisesta, johon hallittu on itse päättänyt vieraantumattomasti sopeuttaa itsensä. Koira ei pure isäntänsä kättä, mutta isäntänsä talutusnuorassa koira voi haukkua toista hihnan päähän kiinnitettyä koiraa, joka on sitä paljonkin isompi ja vahvempi.
Kapitalistien valta ei ole pyhää, vaan maallista. Kapitalistien hallussa on välineellisiä resursseja, joita ihmiset haluavat käyttöönsä. Kapitalistilla on valtaa työläiseen, mutta markkinasuhde eroaa silti koiran ja isännän välisestä suhteesta. Koira on myyty orjana isännälleen, kun taas palkkatyöläinen on viime kädessä harkinnut, kannattaako hänen ottaa vastaan työ, ryhtyä yksityisyrittäjäksi, kerjätä vai nälkiintyä – ja tässä mielessä vieraantunut markkinasuhde on vain väline, joka voidaan vaihtaa. Keisarin jumalallinen alamainen ei ole koskaan solminut valtasuhdetta harkinnan ja sopimuksen kautta, vaan ainoa, missä hän on itsenäisesti tehnyt päätöksensä, on valtasuhteen elävä tunnustaminen.
On toki varsin tavanomaista sivuuttaa kapitalismin realiteetit silloin, kun vaikkapa työttömiä syyllistetään. Tässäkin pätee pohjimmiltaan sama lainalaisuus. Heikomman osapuolen syyttäminen on mukavampaa, koska mitä heikompi kohde, sitä epätodennäköisemmin saa vastustusta, sitä helpommin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja sitä varmemmin on korkeamman voiman suojeluksessa. Globaalisen riistojärjestelmän selittäminen nimenomaan ”hallitsemattomana kapitalismina” eikä poliittisena alistuskoneistona perustuu samaan autoritaariseen pelon logiikkaan, jota luonnehtii herruuden pyhittäminen ja syntipukkien etsiminen. Etsittiinpä syntipukkeja laiskoista työttömistä tai ahneista kapitalisteista, syytä etsitään tarkoitushakuisesti yksityisiltä tahoilta – muualta kuin poliittisen herruuden aiheuttamista ristiriidoista.
Yksityiskapitalismi muodostui aikoinaan kuninkaallisen merkantilismin ikeessä, jolloin vapaita markkinoita vastustettiin mahtavien kiltojen ja kauppakomppanioitten taholta. Nämä puolestaan edustivat vakaita, joskin tiedetyillä tavoilla eriarvoisia oloja – ja niille oli edullista, että talousjärjestelmän muodonmuutos tapahtui mahdollisimman pitkälle valtioiden talutusnuorassa. Näin syntyi nationalismi, joka oikeutti sen, että alueelliset suuryhtiöt naitettiin korporatiivisesti osaksi poliittista valtaa ja että valtio piti edelleen itsellään valtuudet rahapoliittiseen ohjailuun, maahanmuuttorajoituksiin ja suojatulleihin. Jos valtiokapitalismissa oli jotakin vikaa, syntipukkeja löytyi kaikesta muusta paitsi siitä, että finanssitoiminnalla oli vahvoja poliittisia kytkentöjä, joita niitattiin kiinni pakkokeinoin – ja sitä tietä päädyttiin nykyiseen oikeiston ja vasemmiston konsensukseen, jossa ”solidaarisuudella” tarkoitetaan pyrkimyksiä vahvistaa militaristisen kansalliskapitalismin sisäisiä taloudellispoliittisia niittejä entisestään. Jo 1800-luvulla saattoi August Bebel kertoa tyytyväisenä Otto von Bismarckille, että ”Keisarillinen Kansleri voi olla vakuuttunut siitä, että saksalainen sosiaalidemokratia on eräänlainen militarismiin valmistava koulu.”
Jos tarkastelemme vaikkapa EU:n kaltaista uudenlaisen euronationalismin linnaketta, voidaan kysyä, miksi sitä yritetään selittää ”liberalisoinnin” ilmentymänä huolimatta edellä mainittujen merkantilististen sääntelymekanismien ratkaisevan tärkeästä asemasta. Jopa Milton Friedman on julkisesti todennut, että integraatio nykyisellään on perusteiltaan selvästi poliittista eikä taloudellista, vaikka sitä talouspoliittisilla fraaseilla rituaalisesti säestetään. Imperiumin rakentamisen projektin nimeäminen ”liberalismiksi” ei välttämättä johdu teoreettisista syistä, vaan todennäköisemmin varsin poliittistaktisesta käsitevalinnasta, jolla torjutaan jo alkuunsa mahdollisuus vallitsevan järjestelmän liberaaliin kritiikkiin. Taustalla voi olla marxilainen oletus, että liberalismi on piilotetusti kapitalistien ylivallan ideologiaa – mutta kannattaako asemansa jo vakiinnuttaneiden huumekauppiaiden puolustaa vapaata tai edes maltillista huumepolitiikkaa?
”Uusliberalismi” – hyvä vihollinen?
Kuten ”kommunismi” aikoinaan, niin myös ”uusliberalismi” voi valtaeliitin näkökulmasta olla hyvä vihollinen, johon vastarinnan voidaan antaa vaarattomasti suuntautua – sillä poliittiset valtarakenteet eivät ole riippuvaisia mistään niin satunnaisesta totuuspoliittisesta selitysmallista, jota jokin tietty talousteoria edustaa. Itä-Euroopan valtaeliiteille ei ollut kovinkaan suuri menetys, että kommunismi menetti uskottavuutensa – eikä läntisten teollisuusmaiden valtaeliiteille tule olemaan takaisku, että jonakin päivänä uusliberalistinen puhe ei ehkä enää ole uskottavaa. Machiavellisteja eivät poliittisen järjestelmän yleiset periaatteet kiinnosta; valtaeliitti ei ole riippuvainen ideologiasta sen enempää kuin papisto saarnaamastaan uskonnosta, jonka käsitteistöä voidaan käyttää toissijaisina tehosteina hallinnan rituaaleissa.
Jo nykyisin suuri osa poliittisesta valtaeliitistä on siirtynyt näyttävästi ”uusliberalismin vastaiseen” rintamaan. Tämä on harmitonta opportunismia, sillä vastarintahan kohdistuu joka tapauksessa lähinnä ”yksityisiin” markkinatoimijoihin eikä poliittisen valtaeliitin valikoitumisen perusteisiin. Niin paljon kyynelkaasua tai kumiluoteja kuin tullaankin vielä laskettamaan hallintoalamaisten kehoihin, valtaeliitti voi kuitenkin tällaisen ”vastarinnan” edessä nukkua yönsä rauhassa. Valtaeliitti tietää, että kansalaisaktivistit, joiden vaatimuslistan kärjessä ei ole nimenomaisesti poliittisen valtarakenteen muuttaminen, voidaan tarvittaessa istuttaa neuvottelupöytään niin kuin kapitalistit konsanaan.
Itä-Euroopan tapahtumista voimme oppia, että sekä sosialismin että kapitalismin epäkohdista puhuminen voi yhtälailla mahdollistaa puhujan edun juuri niille, jotka jonkin tietyn poliittisen rakenteen ehdoilla ovat saavuttaneet jonkin tietyn aseman. Pelkkä talousjärjestelmän kritiikki ei vaaranna minkään tunnetun valtaeliitin asemaa, joka voi vaivatta kääntää takkiaan yhdessä yössä ja asettua vallitsevaa järjestelmää vastustavan kansanrintaman etujoukkoihin. Niin kauan kuin poliittisia valtarakenteita sinällään ei syytetä jonkin tietyn talousjärjestelmän epäkohdista, yhteinen sävel ”elämälle vierasta talousjärjestelmää” vastaan on tuskin sen vaikeampaa löytää kuin 30-luvun fasistisissa joukkoliikkeissä.
Fasistisille liikkeille on ollut tunnusomaista samastaa olemassa olevat poliittisen vallan instituutiot mystifioidusti johonkin todelliseen kansanyhteisöön, jonka valtuutuksella yhteisön harmoniaa murentavat yksityiset poikkeamat voidaan saattaa kuriin. Fasismia voidaankin pitää elinvoimaisimpana synteesinä vasemmiston ja oikeiston kaikista liberalisminvastaisista teeseistä, joille on yhteistä, että demokratiaa ei enää haluta nähdä oikeudellisesti turvatun poliittisen vapauden ennustamattomana käyttönä vailla ennaltamäärättyjä sisältöjä. Kuten katolinen avioliiton pyhittäminen, haave liberaalin demokratian projektin korvautumisesta ”vieraantumattomilla” suhteilla on haavetta johdatuksellisen pastoraalivallan alaisuudesta, jota ei rajoita liberaalin sopimussuhteen harkinnanvarainen etäisyys. Tämä ihmiskasvoisuus toteutuu aidossa kansanyhteisössä, johon ideologisesti samastetaan jotkin tietyt instituutiot, joiden asemaa puolustetaan myyttisiä uhkatekijöitä vastaan.
Toisaalta myöskään demokratian uudistaminen ei voi olla vasemmiston eikä oikeiston monopoli. Poliittinen järjestelmä ei voi muuttua ilman laajapohjaista kansalaisrintamaa, jossa erimielisyydet tavoitellun politiikan sisällöistä voidaan sivuuttaa. Kuten Itä-Euroopassa, tämä edellyttää myös sellaisia konkreettisia käsityksiä vallitsevan poliittisen järjestelmän vaihtoehdoista, joiden kannatus voi todellakin ohittaa aikaisemmat puoluerintamat. Jos haluamme kansalaisliikkeistä nousevan todellisen avointa yhteiskuntaa rakentavan vastavoiman, silloin on aika palata tähän peruskysymykseen niistä poliittisista menettelytavoista, joilla asioistamme päätetään. Ainoa todellinen ja realistinen vaihtoehto tälle esittämälleni liberaalien lähtöperiaatteiden laajapohjaiselle kansalaisyhteiskunnalliselle elvyttämiselle on se, että vasemmistolaiset ja oikeistolaiset löytävät ennen pitkää toisensa liberaalien demokratiaperiaatteiden korjaamisen sijasta fasismin elvyttämisen merkeissä.
Janne Mikael Vainio
LÄHDE: Janne Mikael Vainio: Totalitarismia vapautumisen merkeissä (pro gradu –työ, Helsingin yliopiston filosofian laitos)
Artikkeliin ovat lisäksi vaikuttaneet sekä Attac- että Defens-liikkeiden epä-älylliset julistukset avoimemman maailman puolesta, joissa varjonyrkkeillään surutta vastustajan teesien ohitse
(Julkaistu aiemmin: Kulttuurivihkot 1/2003)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti