sunnuntai 30. joulukuuta 2007

AJOJAHTI TIETEELLISTÄ AJATTELUA VASTAAN

Janne Kivivuori: Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin. Nemo, Helsinki 2003. ISBN 952-5180-58-1, 197 s.

Tieteellistä ajattelua vastaan on noussut ryhtiliike, jonka ideologiana on konservatiivinen uusmoralismi. Tämä sivistyneistön sisäinen ryhtiliike esiintyy usein muodikkaasti feministisenä, vihreänä tai vasemmistolaisena, mutta toistelee tieteenvastaisessa retoriikassaan niitä samoja konservatiivisia argumentteja, joilla kirkko on vuosisatojen ajan vaatinut luonnontieteellisen tutkimuksen tukahduttamista.

Moraalinäkökohtiin vedotaan erityisesti silloin, kun vastustetaan luonnontieteellisten ajatusmallien soveltamista ihmistutkimukseen. Evoluutiopsykologian väitetään tekevän miehistä sovinistisia raiskausautomaatteja. Television luontodokumenttien on väitetty uhkaavan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia, koska niissä ei enää sepitetä tarinoita kilteistä ja harmonisista eläinperheistä.

Erityisen uhkaavana on koettu, että ihmisen käyttäytyminen voisi johtua luonnontieteellisistä tosiasioista. Kokonaiset tutkimusalat on päätetty määritellä poliittisesti arveluttaviksi, vaikka niissä olisi ollut kyse vain tosiasiaoletusten testaamisesta eikä poliittisista kannanotoista siihen, miten asioiden tulisi olla.

Vasemmistolukeneiston suosiossa on käsitys ”joustavasta ihmisestä”, jonka persoonallisuus on ympäristötekijöiden tuote. Yliopistohumanismin vaalima ihmiskuva halutaan ”pelastaa” sitä horjuttavilta uusilta tieteenaloilta, kuten aivotutkimukselta ja sosiobiologialta. Luonnontieteitä ei kritisoida niiden väitetystä epätotuudesta, vaan kyse on siitä, että Galileon kaukoputkeen ei haluta katsoa, koska ”pahan tiedon” leviämisen pelätään horjuttavan yhteisiä arvoja.

Totuuden politiikka

Tiede ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke. Tieteelliset ongelmanasettelut ovat usein riippuvaisia ympäröivän yhteiskunnan valtaeduista, joita ilman koko tiedettä ei olisi. Tiedon poliittisuus on postmodernin tiedekritiikin muotisana, jonka nimissä tieteellisten väittämien totuus on julistettu sivuseikaksi.

Jos tiede on osa yhteiskuntaa, myös kulttuurieliitin harjoittama tiedekritiikki on sitä, eikä lainkaan sen puhtaampaa vallitsevista valtaeduista. Kivivuoren teoksessa kysytäänkin, minkälaisia valtaetuja palvelee se, että jonkin väitetään olevan ”pahaa tietoa”, joka on sidoksissa poliittisesti arveluttaviin valtaetuihin.

Tiedekritiikissä hallitsevaksi kysymykseksi nostetaan totuuden sijasta se, minkälaisten teorioiden uskominen todeksi johtaa poliittisesti toivottuihin seurauksiin. Tieteen tuloksista (ainakin virallisesti hyväksytyistä tuloksista) haluttaisiin päättää poliittisesti, jotta vallitseva todellisuuskäsitys (erityisesti ihmistieteiden alueella) säilyisi poliittisesti korrektina.

Kivivuoren mukaan taustalla on klassinen uskonnonperustajan valtaetu, joka on puettu maallistuneen kulttihumanismin valekaapuun. Platon puhui ”hyvästä myytistä”, jonka avulla ihmiset voidaan saada käyttäytymään toivotulla tavalla. Valtio-opin klassikot Machiavellista Hobbesiin korostivat uskonnon tarkoituksenmukaisuutta yhteiskuntarauhan kannalta. Tieteellistä keskustelua voitiin käydä suljetuin ovin, mutta tiedon leviämistä oli rajoitettava sosiaalisen järjestyksen nimessä.

Valistus ja kulttihumanismi

Valistusfilosofit kannattivat eräänlaista kahden totuuden oppia, jonka mukaan tieteellinen ajattelu oli eliittiä varten. Voltaire sanoi, ettei usko ikuiseen kadotukseen, mutta että on hyvä että hänen palvelijansa uskovat siihen. Uskonto nähtiin joukkona hyödyllisiä sepitteitä, jotka olivat ”käytännöllisesti tosia” siinä mielessä, että ne pitivät sivistymätöntä rahvasta hyveen polulla.

Ateismi nähtiin liian vaikeana palana laajalle yleisölle – ja sen vuoksi haluttiin tuottaa uskonnonomaista kulttihumanismia, joka muistuttaisi sellaista seurakunnallisuutta, mitä ihmiset olivat etsineet uskonnosta. Rationaalista etiikkaa ei katsottu voitavan opettaa kansalle, vaan sen sijaan haluttiin humanistista seremoniallisuutta, joka voisi korvata kristinuskon. Tähän pohjautui Rousseaun ajatus kansalaisuskonnosta, jonka omaksuminen ei vaatisi kansalta filosofista päänvaivaa.

Rousseaun mukaan valtiolle oli tärkeää, että kansalaisten velvollisuudet voitaisiin vahvistaa myytin kautta, jonka pohjana olisi rituaalinen usko yhteiskuntasopimukseen. Hänen demokratiakäsityksensä perustui myyttiin kansasta oliona jolla on tahto. Hän oli selvillä siitä, että uskominen tällaiseen myyttiseen olioon ei ollut mahdollista luopumatta yksilön oikeuksiin sidotuista vapauden ja järjen periaatteista, joiden leviämistä kansan keskuuteen hän määrätietoisesti vastusti: ”Kaikkivaltias Jumala, vapauta meidät valistuksesta!”

Rousseaun oppi, jonka mukaan demokratia tarkoittaa valtiovallan myyttistä oikeuttamista ”kansan tahdolla”, toteutui hänen oppilaansa Robespierren johtamassa yhteishyvän valiokunnassa. Robespierrea on syystä nimitetty “Rousseaun veriseksi kädeksi”, jota juuri Rousseaun opit auttoivat sivuuttamaan ne luovuttamattomat ihmisoikeudet, joitten nimissä tasavalta oli pystytetty.

Kulttihumanismissa “kansasta” tuli jumalaan verrattava uskomusolento, jonka nimissä rajoittamaton valtiovalta saattoi hallita. Oleellista ei enää ollut, millä tavoin hallintoelimet toteuttivat edustamiensa yksittäisien kansalaisten oikeuksia, sillä giljotiinin voitiin rituaalisesti uskottavalla tavalla julistaa ilmaisevan sitä myyttistä kansa-olion yhteistahtoa, joka oli kansalaisten tahdon yläpuolella.

Rousseauta on pidetty valistusfilosofina, mutta ilman häntä tieteenvastainen ristiretki ei olisi saanut päälleen kansanvaltaisuuden sädekehää. Tiede uhkasi kansalaisuskonnon vaatimaa uskoa. ”Luonto on halunnut säästää ihmisen tieteeltä niin kuin äiti, joka ottaa vaarallisen aseen lapsen käsistä.” Uusi uljas uskonto, jossa ”kansan tahto” korvasi jumalan tahdon, päätettiin rakentaa siten, että se olisi uskovien kannalta vapautumista järjen kahleista, jotka vieraannuttivat yksilöitä kansan syvemmistä vaistoista.

Kansalaisuskonnosta fasismiin

Modernin sosiologian perustaminen tieteenalana oli Kivivuoren mukaan osa ideologista vastareaktiota valistusliberalismin jumalattomuutta vastaan, jota kaikkien puolueitten konservatiivit muistavat aina moittia yksilökeskeisestä järjen palvonnasta. Kaitsevan auktoriteetin valtaa ei enää perusteltu sillä, että se tietäisi totuuden alamaisiaan paremmin, vaan sellaista etuoikeutettua valta-asemaa perusteltiin nyt ”tieteellisesti” inhimillisellä myyttien tarpeella, jota ilman yhteiskunnallinen harmonia tuhoutuisi.

Sosiologian perustaja Emile Durkheim kehitteli rousseaulaista ajatusta ihmisyyden kultista, joka pitemmällä tähtäimellä syrjäyttäisi jumalauskon. Kultin perususkonkappaleena olisi myyttiin pohjautuva usko yksilöistä erottuvan yhteiskunnan olemassaoloon, jonka ohjauksessa yksilön moraalinen elämä on mahdollista. Kultin ylimpänä papistona olisivat sosiologit, joilla olisi hallussaan tieto siitä, minkälaisia uskomuksia tarvitaan kansan ohjaamiseen kohti yleistä hyvää.

Johtoajatuksena oli platonistinen ”hyvän myytin” idea. Uskonto nähtiin viime kädessä epätotena, mutta korvaamattomana sosiaalisen järjestyksen olemassaololle. Jollei uskomuksien kohteena olisi jumalaa, olisi välttämätöntä luoda myytti ”yhteiskunnasta” moraalisena kaitsijana, jonka kuvitteellista tahtoa auktoriteetit ovat päteviä tulkitsemaan.

Modernin sivistyneistön olemassaolo luokkana vastaa sitä poliittista tehtävää, joka on pappisluokalla feodaaliyhteiskunnassa. Kyse on erityisestä vallasta kertoa hallintoalamaisille sellainen virallisesti hyväksytty ”totuus”, jota ei voida luonnontieteellisin menetelmin koetella. Luonnontieteitten tulokset on koettu tällaisen auktoriteetin asemaa uhkaavina, ja niiden moraalinen kyseenalaistaminen on palvellut erityisesti kulttuurieliitin valtaetuja.

Kivivuori viittaa kansallissosialismin nousuun 30-luvun Saksassa. Teollisuuskapitalismin voittokulun myötä luonnontieteitten ja teknologian merkitys kasvoi, mikä horjutti niitä vakiintuneita akateemisia voimasuhteita, jotka olivat rakentuneet 1800-luvun saksalaisen kansallisromantiikan varaan. Saksalainen sivistyneistö joutui puolustusasemiin ja omaksui helposti natsi-ideologian tarjoamat selitykset, joiden mukaan kulttuurieliittiä tarvittiin kansallisen myytin tehtailuun.

Sekä Mussolini että Hitler ottivat keskeiseksi ideologiseksi käsitteeksi myytin. Myytti oli käytännöllisessä merkityksessä tosi, jos se edisti kansakunnan elämää valtiossa. Natsismin pääideologi Rosenbergin pääteos oli 20. vuosisadan myytti. Mussolinin käsitys tiedon suhteesta uskomuksien poliittisiin vaikutuksiin oli konstruktiivinen samassa mielessä kuin myöhemmillä postmoderneilla tiedekriitikoilla: totuuden kriteeri oli poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Kivivuoren mukaan mallina on pragmatistinen tieteenfilosofia, joka perustuu antiikin käsityksiin “käytännöllisyydestä” tiedon totuuden kriteerinä. Kulttuurifilosofit olettavat hatarilla perusteilla, että nykyiset poliittiset päätökset tehdään puhtaasti arvosidonnaisten ratkaisujen sijasta jonkin tietyn ihmisen käyttäytymistä koskevan tieteellisen teorian vaikutuksesta.

Onko luonnontiede oikeistolaista?

Pascalin vaaka on tunnetuimpia agnostisia perusteluita jumalauskolle. Sen mukaan jumalaan kannattaa uskoa varmuuden vuoksi, koska vaikka jumalaa ei olisi olemassakaan, siihen uskominen olisi hyödyllinen erehdys. Kivivuoren mukaan on kyse samasta asiasta, kun tieteen tuloksia vaaditaan ”tulkittavan” oletettujen poliittisten seurausten perusteella.

Luonnontieteellisen ihmiskuvan seurauksia pidetään usein ”oikeistolaisina” perustelematta. Kivivuori huomauttaa, että oletusta ihmisen muovautumisesta ympäristötekijöiden mukaisesti voitaisiin aivan yhtä helposti käyttää verukkeena sille, että työläinen sopeutuu joustoihin ja että alamainen sopeutuu hallinnolliseen mielivaltaan. Muovattavissa oleva ”joustava ihminen” on kapitalistien toiveuni, koska hänet voidaan saada ostamaan mitä tahansa.

Se on ollut myös totalitaaristen johtajien toiveuni. Todennäköistä onkin, että vasemmistolukeneisto omaksui käsityksen ihmisen sosiaalisesta ohjattavuudesta nimenomaan osana sellaista laajempaa poliittista toiveajattelua, että juuri vasemmistolaiset tulevat lähitulevaisuudessa olemaan niitä, jotka pääsevät ohjailemaan ihmisten mieliä ja kehoja. Tilanteessa, jossa vasemmistolaisilla ei enää ole poliittista valtaa, voidaan pitää varsin kyseenalaisena olettaa, että tällaisen ihmiskuvan ”pelastaminen” pahalta tiedolta voisi jotenkin pelastaa vasemmistolaisten kannattamia yhteiskunnallisia arvoja.

Kriminologina Kivivuori esittää mielenkiintoista todistusaineistoa, joka osoittaa, että oletus ihmisen sosiaalisesta määräytymisestä voi toimia alibina moraalisen vastuun sivuuttamiselle aivan siinä missä oletus ihmisestä biologian vankina. Molempia esiintyy kuulusteluissa tyypillisinä selityksinä sille, että rikoksentekijä ei itse ollut vastuussa teoistaan. Ihmisen moraalinen vastuunalaisuus on arvo eikä tosiasia; tietystä arvosta kiinnipitäminen ei riipu tieteen tuloksista.

Samaa voidaan sanoa ihmisten tasa-arvoisuudesta. Tasa-arvoa on mahdotonta ymmärtää tosiasiana, joka olisi riippuvainen tieteen tuloksista. Sen sijaan tasa-arvo on helposti ymmärrettävissä arvona, jonka mukaan ihmisiä tulisi kohdella, jollei mitään vastakkaistakaan perustetta ole.

Totuudesta ei voi neuvotella

Oikeiston ja vasemmiston totalitarismille yhteistä on pyrkimys sivuuttaa arvokeskustelu vetoamalla siihen, että poliittiset valinnat voidaan tehdä todellisuuskäsityksen pohjalta. Myös postmodernismissa unohdetaan arvojen itsenäisyys olettamalla, että moniarvoisuuden vuoksi meidän pitäisi voida neuvotella myös tieteellisen totuuden tulkinnasta. Liberaalissa ajattelutavassa sen sijaan on korostettu arvojen itsenäisyyttä suhteessa sekä uskomuksiin että tieteelliseen tietoon. Arvot ovat aina olleet ihmisten päätettävissä ja rationaalisesti keskusteltavissa, mutta totuudesta ei ole mahdollista neuvotella.

Max Weberin mukaan tieteen tehtävänä on ehdoin tahdoin tuoda esille epämukavia tosiasioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Myytit eivät ole ratkaisu tieteen jättämään arvotyhjiöön, vaan ”lohduttoman totuuden” hyväksyminen velvoittaa ihmiset huolehtimaan toisistaan, koska luonto ei tee sitä heidän puolestaan. Esimerkkinä Kivivuori ottaa ateistisen lääkäri Rieux’n ja pappi Tarroun Albert Camus’n romaanissa Rutto. Papille kaupunkiin iskenyt kulkutauti on jumalallinen vitsaus, jota ”tyhjänpäiväinen inhimillinen tiede” ei voi estää, ja hän ihmettelee miten ateisti voi haluta auttaa kuolemansairaita ihmisiä. Lääkäri vastaa, että jos hän uskoisi jumalaan, hän ei välittäisi sairastuneiden kärsimyksistä, vaan jättäisi asiat jumalan hoitoon. Taistellessaan luontoa vastaan hänen on pyrittävä käsittämään luonto juuri sellaisena kuin se on, ilman myytteihin pohjautuvaa toiveajattelua.


(Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 5/2004)

lauantai 29. joulukuuta 2007

DEMOKRATIAN TAKAISKU - kansalaisliikkeet taistelussa keisarin uusia vaatteita vastaan

”Rahan valta” ja demokratia asetetaan nykyisin muodikkaasti vastakkain – mutta millä hinnalla? Valikoituuko länsimainen poliittinen valtaeliitti jotenkin ”demokraattisemmin” kuin taloudellinen? Entä mihin katosi 80-luvulla noussut vastarintamieliala suhteessa poliittiseen valtaeliittiin? Lännessä sitä ei hiljennetty poliisivoimin, kuten Taivaallisen Rauhan aukiolla; pikemminkin se vaimensi itse itseään ”kahlitsemattoman kapitalismin” paniikissa. Nykyisissä kansalaisliikkeissä noustaan mallikkaasti kovenevaa markkinabolshevistista suunnitelmataloutta vastaan – mutta niiden piirissä on vaikeaa saada aikaan keskustelua poliittisten järjestelmien uudistamisesta. Kirjoittaja toimi 80- ja 90-luvuilla demokratian menetelmäuudistuksia ajavassa sitoutumattomassa kansalaisliikkeessä, joka herätti laajaa kiinnostusta – ja kysyy nyt mielestään aiheellisesti, miksi poliittisen demokratian epäkohtien korjaamisesta on tullut epäsuosittu puheenaihe.

80-luvulla nosti päätään uudenlainen vastarinta, joka meni yli puoluerajojen. Konflikti paikannettiin selkeästi poliittisen vallan koneistojen ja niihin osattomien hallittujen välille. Vaarallista tässä vastarintamielialassa oli se, että se ei enää kohdistunut valtaeliittiin mistään tietystä ryhmäintressistä käsin, joita kaikkia järjestelmä kykenee sujuvasti pelaamaan toisiaan vastaan. Pikemminkin se oli epäpoliittisten kansalaisten kapinamielialaa, joka kohdistui kerrankin valtaeliittiin itseensä. Yleinen epäluottamus poliittiseen järjestelmään yhdisti kansalaisia oikealta ja vasemmalta.

Työväenliike oli tuolloin menettänyt uskottavuuttaan siksi, että sen nähtiin sulautuneen korporaatioksi poliittiseen järjestelmään. Vastakkaisuuksia ei enää määrittänyt oletus luokkavastakohdista, vaan asetelmana oli valtaeliitti vastaan kansalaiset. Mallit tulivat Itä-Euroopan tilanteesta. Vihattuun valtaeliittiin kuuluivat puolueiden johtoportaat, korkeiden virkojen jäsenkirjanomenklatura sekä ne etujärjestöjen ja liike-elämän korporaatiot, joiden etuoikeusasema edellytti jatkuvaa muodollisen demokratian pelisääntöjen sivuuttamista.

90-luvulle mentäessä asetelma muuttui. ”Demokratian laajentamista” vaadittiin edelleenkin ”sitoutumattomin” tunnuksin, mutta perusongelmaksi ei enää määritelty poliittisen vallan sisäistä eriarvoisuutta, vaan anonyymi ”markkinavoimien valta”, joka piirtyy uhkakuvana perinteisille poliittisen vallan rakenteille. ”Demokratian puolustamisella” alettiin yhä useammin tarkoittaa viivytystaistelua vanhojen julkisvallan rakenteiden säilyttämiseksi. Nomeklaturaeliitin asema vaiettiin – erityisesti vasemmalla – ja korporatismin näkyvä arvostelu leimattiin nyt oitis ”uusliberalismiksi”.

Harhauttava tilanneanalyysi

On usein sanottu, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kapitalismi epäpolitisoitui eli lakkasi olemasta kiistanalainen poliittinen valinta. Samoin kävi kuitenkin myös marxilaiselle selitystarinalle, jonka mukaan poliittinen valta on ”taloudellisten” tekijöiden talutusnuorassa. Oletus ”markkinavoimien” ylivallasta on nykyisin jo keskustelun ehtoja saneleva itsestäänselvyys, joka ei leimaa puhujaa vasemmalle eikä oikealle.

Oikeistolaisten näkökulmasta demokratiasta on vain haittaa, koska mystiset ”markkinat” (tai muut jumalalliset voimat) toteuttavat kaiken paremmin. Vasemmistolaisten mielestä poliittisen demokratian kysymykset ovat merkityksetöntä ajanhukkaa, koska ”talouden lainalaisuudet” pakottavat kapitalismin ikeeseen. Puheella ”talouden demokratisoinnista” on vasemmistopiireissä mitätöity keskustelualoitteita, jotka koskevat poliittisen järjestelmän sisäistä demokratisointia.

”Demokratisoinnilla” on ryhdytty yhä enemmän tarkoittamaan vain sitä, että vallitsevalla poliittisella koneistolla (jonka väitetään edustavan ”demokratiaa”) on enemmän valtuuksia sekaantua yksityistaloudelliseen toimintaan. ”Demokratisoimisena” pidetään esimerkiksi Tobinin veroa, jonka avulla keskuspankeille vahvistetaan yksinoikeus keinotella painamillaan monopolivaluutoilla pistämällä yksityiskeinottelijat kuriin. Taustalla on kyseenalaistamaton oletus, että nykyiset poliittiset koneistot ovat jotenkin selvemmin ”demokratian” puolella kuin markkinasignaalit ja että niiden kautta tapahtuvan kontrollin ja taloudellisen suunnitteluvallan lisääminen on ”talouden saattamista demokraattiseen valvontaan”. Keskuspankkien rahapoliittista monopolia ei kyseenalaisteta, vaikka juuri sen avulla on mahdollista tehdä kokonaisista kansantalouksista poliittisia pelinappuloita pienen valtaeliitin tarpeisiin.

Jos todella eläisimme vapaassa kapitalismissa, jossa taloudelliset suhteet määrittyvät yksityisten sopimusten kautta, silloin voisi ehkä olla järkeenkäypää syyttää taloudellisen vallan keskittymisestä vapaita markkinoita. Nykytilanteessa jo pääomien keskittyminen sinällään on kuitenkin niin vahvasti kytköksissä talouselämän ja politiikan välisiin kaksoissidoksiin, että on suorastaan fasistista maalailla mielikuvia ”hallitsemattomista voimista”, joita vastaan tarvitsemme vahvan poliittisen hallinnointikoneiston. Tällainen syntipukkipuhe kiinnittää huomion toisaalle poliittisen vallan epäkohdista, jotka ovat samansuuntaisia niin valtiokapitalismissa kuin valtiososialismissa.

Kyse on tietyssä mielessä harhautustaktiikasta. On keisarillisten vaatteiden kutomista väittää, että liikelaitoksiksi yhtiöitetyt julkisvallan elimet toimisivat markkinaehdoilla tai että hallitusten masinoima suhdannevaihtelu muka olisi villiä kapitalismia. Vielä haetumpaa on uskotella, että kunnan tulosjohtovirkamies teoriassakaan voisi määrätä kilpailuttamisnormeista tai keskuspankki ”oikeasta” valuuttakurssista yhtään sen ”markkinataloudellisemmin” kuin jokin gosplan-virasto. Kuitenkaan tällaista tappioiden sosialisointiin ja voittojen yksityistämiseen pohjautuvaa mafiataloutta ei kutsuta suunnitelmataloudeksi, jota se hallintoteknisesti on. Sen sijaan ongelmista syytetään ”hallitsematonta kapitalismia”, vaikka asialla olisivat olleet valtioiden suunnitteluviranomaiset – ja näin maalataan tarkoitushakuisesti mielikuvaa, että jos vain valistuneiden hallitusten talouspoliittiset valtuudet olisivat entistäkin laajemmat, niin eläisimme hyvinvoinnissa ja harmoniassa. Alaston keisari on turvassa niin kauan kuin vastarinta kohdistuu ensisijaisesti näkymättömästä langasta kudottuihin vaatteisiin.

Kuinka demokratialiike hajotetaan

Vaikka jokin nykyistä demokraattisempi järjestelmä saattaisikin olla uusille poliittisille vaihtoehdoille avoin pelikenttä, nykyisen kaltaiset eivät sitä välttämättä ole. Oltiinpa kapitalismista mitä mieltä tahansa, jopa puhtaasti vapaaehtoisiin sopimuksiin pohjautuvat järjestelyt saattaisivat olla avoimempia ennakoimattomille kansalaisaloitteille kuin ne nykyiset poliittiset koneistot, joiden tehtävänä on valtaeliitin valikoituminen. Mikäli näin on, voi olla jopa oikeutettua arvostella pyrkimyksiä ”talouden saattamiseksi demokraattiseen valvontaan” vasemmistototalitaarisiksi, jollei tällaisissa pyrkimyksissä selvästi priorisoida sitä kysymystä, millaisilla tavoilla poliittisen järjestelmän tulisi muuttua, jotta se toimisi ratkaisevasti demokraattisemmin kuin markkinatalous, jossa vapaimmillaankin jää ongelmaksi rahan valta.

Demokratia ei ole mitään sisällöllisesti tietyntyyppistä politiikkaa, vaan joukko yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä, joiden avulla erilaisia vaihtoehtoja voidaan punnita avoimen ja julkisen keskustelun ilmapiirissä. Suosittu ajatus, että demokraattisten menetelmien tulisi johtaa johonkin sisällöiltään jo ennalta määriteltyyn ”hyvään yhteiskuntaan”, on totalitaarinen, tulipa se vasemmalta tai oikealta. Tällaisen ajatuksen hallitessa demokratiakeskustelua menetelmien jatkuvaa avoimuutta puolustavia kansalaisliikkeitä ei enää synny eikä vanhoja haluta enää uudelleen elvyttää – ei ainakaan sellaisia, joilla on konkreettisia vaihtoehtoja niin yleisluontoisten epäkohtien korjaamiseksi, että niiden kannatus ylittäisi laajalti politiikan sisältöjä koskevia taktisia rintamalinjoja.

Esimerkkinä voidaan nähdä tapa, jolla nuorsuomalaisiin suhtauduttiin vasemmalla laidalla. Oli sanomattakin selvää, että talouspoliittiset näkemykset eivät käyneet yhteen, mutta siitä huolimatta useimmat nuorsuomalaiset olivat aidosti kiinnostuneita poliittisen järjestelmän menetelmien demokratisoinnista. He toivat esille myös korporatiivisiin valtakeskittymiin ja elinkeinoelämän etuoikeuksiin liittyviä selviä epäkohtia. Eräs jo vuosikausia ennen nusuja perustettu, pääasiassa vasemmistoälykköjen muodostama poliittisen demokratian konkreettisten menettelytapojen uudistamista ajanut kansalaisliike sai näkyvää kannatusta leimallisen monilta nuorsuomalaisilta. Konkreettiset tavoitteet eivät mitenkään muuttuneet nusujen astuessa kuvaan, mutta silti nusujen näkyvä kannatus liikkeen tavoitteille sai punavihreät piirit takajaloilleen. Se, että tähänkin alettiin suhtautua ”uusliberalismin” ilmentymänä, osoitti käytännössä, että punavihreät piirit eivät halunneet osallistua sellaiseen demokratiakeskusteluun, joka ei ollut vasemmiston monopolisoitavissa.

Sellaisessa tilanteessa, jossa poliittiset koneistot eivät todella toimi avoimen demokratian pelisääntöjen mukaisesti, voi olla kuolinisku kansalaislähtöisille demokratisointipyrkimyksille linnoittautua harjoitetun politiikan sisältöjä erottavien rintamalinjojen taakse. Ennen kaikkea tämä ehkäisee sellaisten laajapohjaisten kansalaisliikkeiden synnyn, joiden päätavoitteena on poliittisen järjestelmän sisäisten ja varsin yleisluontoisten menettelytapojen demokratisointi. Jos ”uusliberalismin” vastaisessa paniikissa torjutaan sellaisia liberaalin demokratian uudistustavoitteita, jotka lisäisivät poliittista tasa-arvoisuutta jättäen taloudellisen eriarvoisuuden ennalleen, niin silloin ei enää nähdä metsää puilta. Voittajina tällaisessa vastarintasubjektin omatoimisesti harjoittamassa hajota ja hallitse –pelissä tulevat jatkossakin olemaan juuri ne vakiintuneet poliittiset valtarakenteet, joiden ehdoilla kaikki uudet vaihtoehdot joutuvat kilpailemaan.

Vapautumispuhe vallan välineenä

Meidän sanotaan yhä useammin elävän uusliberalismin mukaisten hallitsemattomien markkinavoimien alaisuudessa. Uusliberalismia voidaan kuitenkin verrata huumeongelmaan: poliitikot selittävät vuolaasti, miten ”vapautumassa” olevat ”hallitsemattomat markkinavoimat” pakottavat heitä toteuttamaan tavoitteita, joille ei ole vaihtoehtoja, mutta aniharva tunnustautuu uusliberalismin kannattajaksi. Herääkin mielenkiintoinen kysymys, mikä on sellainen ”vallitsevaksi” oletettu ideologia, jonka puoltajaksi kenenkään ei ole poliittisesti viisasta tunnustautua. Eikö kyse ole juuri foucaultlaisesta puhujan edusta, jossa hyväksikäytetään oletusta ”vallitsevasta ideologiasta”, johon puhuja itse ei kuulu osana?

Michel Foucault esitti seksuaalisen repressiopuheen kritiikissään, miten oletus ”tukahduttavasta ylivallasta” ja meneillään olevasta ”vapautumisesta” saattaa olla taktiikka, jolla hallitut saadaan oikeuttamaan ne tavat, joilla heitä itseään hallitaan. Seksuaalisuuden selittäminen kahlittuna voimavarana on oiva esimerkki vapautumispuheesta, jonka varjolla ihmisistä voidaan tehdä seksuaalisuuden esille tuomisen kautta helposti hallittavia. Toisaalta puhe ”vallitsevasta vapautumisesta” mahdollistaa myös uusmoralismin, jonka uskottavuudelle on välttämätöntä olettaa, että elämme jo hallitsemattoman seksuaalisuuden pauloissa.

”Seksuaalisuutta” ja ”taloutta” yhdistää puhe kahlituista voimista, jotka ovat räjähdysmäisesti vapautumassa ja joiden ”hallitseminen” ymmärretään vain niiden estämisenä, mutta ei niiden aktiivisena tuottamisena. Seksuaalisuus ja talous ovat anonyymeja mahteja, joita vasten monia mikropoliittisia valintoja voidaan uskottavasti perustella. Kuten seksuaalisuuspuhe, niin myös markkinapuhe mahdollistaa kaikkein tehokkaimman puhujan edun sille, joka on kuvailevinaan ”vallitsevaa ideologiaa”, johon ei itse kuulu, mutta kuitenkin tavalla, joka on liitossa joidenkin jo vakiintuneiden valtarakenteiden kanssa.

On ilmeistä, miksi ”vallitsevaksi” väitettyä uusliberalismia kannatetaan hyvin valikoivasti. Hallitsemisen kuvioon ei sovi, että ongelmia alettaisiin tosissaan etsiä rajoittamattomasti leviävästä hallinnollistumisesta. Governmentalistiselle valtaideologialle tunnusomaista on, että hallitseminen nähdään yhteiskuntaelämää ”parantavana” voimana, mutta ei koskaan huonontavana. Hallitsemisen puutteet myönnetään siltä osin kuin sen ”resurssit ovat liian pienet” tai ”valtuudet liian suppeat” – mutta vaikka sosiaalimenoja usein leikataan, governmentalismissa ei voida tunnustaa, että sosiaaliset ongelmat johtuisivat siitä, että poliittinen koneisto on hallinnut liikaa eikä liian vähän. Menoleikkauksiin ei suinkaan yhdisty kalliin sosiaalitarkkailukoneiston lakkauttaminen, vaan lisääntyvä valvonta, jota perustellaan ”resurssien rajallisuudella”; näin uusliberalistisen puheen vaikutukset kutistuvat siihen, että ”resurssien rajallisuuteen” on aikaisempaa helpompaa uskottavasti vedota totuutena, joka lakkauttaa keskustelun hallitsemisen sisäisistä vaihtoehdoista.

Nykyisen keskusteluilmapiirin ”liberaalisuus” on vain pintavaahtoa. Poliitikoista toivotaan valitsijoittensa rajoitettujen asiamiesten sijasta pastoreita, joilla on hallussaan kokonaisvaltainen ratkaisu aikamme yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ongelmia ei etsitä poliittisesta valtarakenteesta, vaan poikkeamista, jotka aiheuttavat siihen kitkaa – kuten esimerkiksi keinottelijoista, jotka tekevät tyhjäksi hallituksen lyhytnäköisen yrityksen keinotella valuutallaan lisäämällä rahan määrää. Harvemmin ajatellaan, että suhdannevaihtelut ja niitä seuraavat suurtyöttömyysjaksot saattaisivat johtua siitä, että taloudesta tehdään pelinappula hallitusten poliittisessa rulettisysteemissä. Nämä ovat poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joissa ”markkinoista” (joita kukaan ei hallitse) tehdään taktinen syntipukki tavalla, joka kääntää huomion pois poliittishallinnollisen valtaeliitin osallisuudesta taloudelliseen valtaan.

Uusliberalismikritiikissä, jossa hyökätään ”markkinoiden itsesäätelyn” kuvitelmien kimppuun, voi olla paljonkin perää – mutta oletukset, joiden mukaan hallinnollinen rulettisysteemi ”säätelisi itse itseään”, ovat vähintäänkin yhtä harhaisia. Näemme, että hallitseminen kasvaa omalla sisäisellä logiikallaan ilman että sitä jarruttavat edes pääomankasaamisen alenevat rajahyödyt. Entä, jos marxilainen selitys onkin väärä ja jos kapitalismin ”rajaton kasautuminen” johtuukin vain hallintokoneistojen logiikasta? Jos demokratian menettelytapasäännöt ovat epämääräisiä, valta on mahdollisimman välittömästi ostettavissa, jolloin pääoman kasaaminen voi tuoda kapitalisteille pääsyn poliittiseen valtaan, jonka kasautumisella ei ole markkinataloudellisen rajahyödyn kaltaisia pidäkkeitä. Jos tappiot voidaan sosialisoida ja jos kauppasuhteiden hoito voidaan delegoida hallituksille, niin silloinhan pääomankasaamista hillitsevät rajahyödyt menettävät jo teoriassakin kaiken merkityksensä.

”Uusliberalismin airueina” pidetyille valtapoliitikoille on eduksi, että hallitsematta jääneistä voimista tehdään syntipukki heidän epäsuosituille päätöksilleen. George W. Bushin olisi täysin mahdotonta oikeuttaa terrorismin vastaisia sotatoimia viittaamalla aseteollisuuden markkinaetuihin. Liiallisen johdonmukainen uusliberalismi olisi vaaraksi myös nykyiselle maailmantaloutta kontrolloivalle koneistolle, johon kietoutuu voimakkaimpien valtioiden protektionistisia tavoitteita. Se tekisi selvästi kyseenalaiseksi esimerkiksi kansainväliset patenttisäädökset, joita teoreettisesti pidetään monopolisäädöksinä. Voi olla valtapoliitikoille jopa elintärkeää, että syntipukki globaaliin riistoon löytyykin ”hallitsemattomista markkinoista” eikä suinkaan systemaattisen puolueellisista pyrkimyksistä rakentaa yksipuolisia kaupan esteitä teollisuusmaiden etujen varjelemiseksi. Niin kauan kuin WTO, IMF ja Maailmanpankki assosioidaan ”villiin kapitalismiin”, näissä virastoissa työskentelevillä gosplan-virkailijoilla on idioottivarma ideologinen työrauha, koska heitä ei rajuimmissakaan mielenosoituksissa tulla näkyvästi arvostelemaan sillä perusteella, että he toteuttavat suunnitelmataloutta.

Puolustelematta uusliberalismia sen enempää voidaan kysyä, miksi juuri siitä pitäisi tehdä myyttinen päävihollinen sen sijaan, että tarkasteltaisiin rajoittamattoman hallinnollistumiskehityksen aiheuttamia maailmanlaajuisia uhkia vapaudelle ja demokratialle. Keskuspankkien valistuneen itsevaltiuden haukkuminen ”uusliberalismiksi” (eikä selväsanaisemmin silkaksi markkinabolshevismiksi) on turhanaikaisen mairittelevaa keskuspankkivirkamiehille. Fanaattisimmat uusliberalistit, joiden piirissä yksityisten jättiyritysten olemassaolo nähdään autuaan ongelmattomana, ovat kiivaita WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin vastustajia, joiden mielestä näitä laitoksia ei pitäisi ”demokratisoida”, vaan purkaa maan tasalle. Niiden kautta vahvimmat hallitukset pääsevät ohjailemaan globaaleja sijoituksia enemmän kuin olisi puhtaasti kapitalistisen logiikan ehdoilla kannattavaa. Hallitukset ovat kaikkien näiden vihattujen kirjainyhdistelmien isäntiä, ja yritykset pelkkiä kutsuvieraita. Maailmantalouden hallitseminen muutamasta pisteestä onnistuu nykyisessä muodossaan sen takia eikä välttämättä lainkaan siitä huolimatta, että talouskehityksen ”valistuneen hallitsemisen” uskotaan olevan elintärkeää maailmanmarkkinoiden vakaudelle.

Fasistinen syntipukkilogiikka

Olisihan kaiketi naiivia kuvitella, etteivätkö kapitalistit pyrkisi ylläpitämään asemaansa ilmankin valtioiden apua, mikäli pystyisivät. Kuitenkin keskeiset maailmantaloutta kontrolloivat organisaatiot ovat edelleen hallitusten rakentamia; niiden valta ei perustu markkinataloudelliseen neuvotteluun, vaan pakkokeinoihin. Miksi tästä kaikesta sitten edelleenkin halutaan syyttää väitettyä ”hallitsematonta kapitalismia” ensisijaisesti ja maailmantalouden hallinnollista kontrollia vasta toissijaisesti?

Kapitalistien virallinen status valtiollisessa järjestelmässä on edelleenkin ”yksityisen” alamaisen status. Ilkeää ja sikamaisen rikasta naapuria on aina helpompaa, mukavampaa ja turvallisempaa ruveta avoimesti syyttämään kuin keisaria, jolla ei ole vaatteita. Valta on aina alamaisilleen pyhää, mikäli kyse on väkivaltaisesta alistamisesta, johon hallittu on itse päättänyt vieraantumattomasti sopeuttaa itsensä. Koira ei pure isäntänsä kättä, mutta isäntänsä talutusnuorassa koira voi haukkua toista hihnan päähän kiinnitettyä koiraa, joka on sitä paljonkin isompi ja vahvempi.

Kapitalistien valta ei ole pyhää, vaan maallista. Kapitalistien hallussa on välineellisiä resursseja, joita ihmiset haluavat käyttöönsä. Kapitalistilla on valtaa työläiseen, mutta markkinasuhde eroaa silti koiran ja isännän välisestä suhteesta. Koira on myyty orjana isännälleen, kun taas palkkatyöläinen on viime kädessä harkinnut, kannattaako hänen ottaa vastaan työ, ryhtyä yksityisyrittäjäksi, kerjätä vai nälkiintyä – ja tässä mielessä vieraantunut markkinasuhde on vain väline, joka voidaan vaihtaa. Keisarin jumalallinen alamainen ei ole koskaan solminut valtasuhdetta harkinnan ja sopimuksen kautta, vaan ainoa, missä hän on itsenäisesti tehnyt päätöksensä, on valtasuhteen elävä tunnustaminen.

On toki varsin tavanomaista sivuuttaa kapitalismin realiteetit silloin, kun vaikkapa työttömiä syyllistetään. Tässäkin pätee pohjimmiltaan sama lainalaisuus. Heikomman osapuolen syyttäminen on mukavampaa, koska mitä heikompi kohde, sitä epätodennäköisemmin saa vastustusta, sitä helpommin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja sitä varmemmin on korkeamman voiman suojeluksessa. Globaalisen riistojärjestelmän selittäminen nimenomaan ”hallitsemattomana kapitalismina” eikä poliittisena alistuskoneistona perustuu samaan autoritaariseen pelon logiikkaan, jota luonnehtii herruuden pyhittäminen ja syntipukkien etsiminen. Etsittiinpä syntipukkeja laiskoista työttömistä tai ahneista kapitalisteista, syytä etsitään tarkoitushakuisesti yksityisiltä tahoilta – muualta kuin poliittisen herruuden aiheuttamista ristiriidoista.

Yksityiskapitalismi muodostui aikoinaan kuninkaallisen merkantilismin ikeessä, jolloin vapaita markkinoita vastustettiin mahtavien kiltojen ja kauppakomppanioitten taholta. Nämä puolestaan edustivat vakaita, joskin tiedetyillä tavoilla eriarvoisia oloja – ja niille oli edullista, että talousjärjestelmän muodonmuutos tapahtui mahdollisimman pitkälle valtioiden talutusnuorassa. Näin syntyi nationalismi, joka oikeutti sen, että alueelliset suuryhtiöt naitettiin korporatiivisesti osaksi poliittista valtaa ja että valtio piti edelleen itsellään valtuudet rahapoliittiseen ohjailuun, maahanmuuttorajoituksiin ja suojatulleihin. Jos valtiokapitalismissa oli jotakin vikaa, syntipukkeja löytyi kaikesta muusta paitsi siitä, että finanssitoiminnalla oli vahvoja poliittisia kytkentöjä, joita niitattiin kiinni pakkokeinoin – ja sitä tietä päädyttiin nykyiseen oikeiston ja vasemmiston konsensukseen, jossa ”solidaarisuudella” tarkoitetaan pyrkimyksiä vahvistaa militaristisen kansalliskapitalismin sisäisiä taloudellispoliittisia niittejä entisestään. Jo 1800-luvulla saattoi August Bebel kertoa tyytyväisenä Otto von Bismarckille, että ”Keisarillinen Kansleri voi olla vakuuttunut siitä, että saksalainen sosiaalidemokratia on eräänlainen militarismiin valmistava koulu.”

Jos tarkastelemme vaikkapa EU:n kaltaista uudenlaisen euronationalismin linnaketta, voidaan kysyä, miksi sitä yritetään selittää ”liberalisoinnin” ilmentymänä huolimatta edellä mainittujen merkantilististen sääntelymekanismien ratkaisevan tärkeästä asemasta. Jopa Milton Friedman on julkisesti todennut, että integraatio nykyisellään on perusteiltaan selvästi poliittista eikä taloudellista, vaikka sitä talouspoliittisilla fraaseilla rituaalisesti säestetään. Imperiumin rakentamisen projektin nimeäminen ”liberalismiksi” ei välttämättä johdu teoreettisista syistä, vaan todennäköisemmin varsin poliittistaktisesta käsitevalinnasta, jolla torjutaan jo alkuunsa mahdollisuus vallitsevan järjestelmän liberaaliin kritiikkiin. Taustalla voi olla marxilainen oletus, että liberalismi on piilotetusti kapitalistien ylivallan ideologiaa – mutta kannattaako asemansa jo vakiinnuttaneiden huumekauppiaiden puolustaa vapaata tai edes maltillista huumepolitiikkaa?

”Uusliberalismi” – hyvä vihollinen?

Kuten ”kommunismi” aikoinaan, niin myös ”uusliberalismi” voi valtaeliitin näkökulmasta olla hyvä vihollinen, johon vastarinnan voidaan antaa vaarattomasti suuntautua – sillä poliittiset valtarakenteet eivät ole riippuvaisia mistään niin satunnaisesta totuuspoliittisesta selitysmallista, jota jokin tietty talousteoria edustaa. Itä-Euroopan valtaeliiteille ei ollut kovinkaan suuri menetys, että kommunismi menetti uskottavuutensa – eikä läntisten teollisuusmaiden valtaeliiteille tule olemaan takaisku, että jonakin päivänä uusliberalistinen puhe ei ehkä enää ole uskottavaa. Machiavellisteja eivät poliittisen järjestelmän yleiset periaatteet kiinnosta; valtaeliitti ei ole riippuvainen ideologiasta sen enempää kuin papisto saarnaamastaan uskonnosta, jonka käsitteistöä voidaan käyttää toissijaisina tehosteina hallinnan rituaaleissa.

Jo nykyisin suuri osa poliittisesta valtaeliitistä on siirtynyt näyttävästi ”uusliberalismin vastaiseen” rintamaan. Tämä on harmitonta opportunismia, sillä vastarintahan kohdistuu joka tapauksessa lähinnä ”yksityisiin” markkinatoimijoihin eikä poliittisen valtaeliitin valikoitumisen perusteisiin. Niin paljon kyynelkaasua tai kumiluoteja kuin tullaankin vielä laskettamaan hallintoalamaisten kehoihin, valtaeliitti voi kuitenkin tällaisen ”vastarinnan” edessä nukkua yönsä rauhassa. Valtaeliitti tietää, että kansalaisaktivistit, joiden vaatimuslistan kärjessä ei ole nimenomaisesti poliittisen valtarakenteen muuttaminen, voidaan tarvittaessa istuttaa neuvottelupöytään niin kuin kapitalistit konsanaan.

Itä-Euroopan tapahtumista voimme oppia, että sekä sosialismin että kapitalismin epäkohdista puhuminen voi yhtälailla mahdollistaa puhujan edun juuri niille, jotka jonkin tietyn poliittisen rakenteen ehdoilla ovat saavuttaneet jonkin tietyn aseman. Pelkkä talousjärjestelmän kritiikki ei vaaranna minkään tunnetun valtaeliitin asemaa, joka voi vaivatta kääntää takkiaan yhdessä yössä ja asettua vallitsevaa järjestelmää vastustavan kansanrintaman etujoukkoihin. Niin kauan kuin poliittisia valtarakenteita sinällään ei syytetä jonkin tietyn talousjärjestelmän epäkohdista, yhteinen sävel ”elämälle vierasta talousjärjestelmää” vastaan on tuskin sen vaikeampaa löytää kuin 30-luvun fasistisissa joukkoliikkeissä.

Fasistisille liikkeille on ollut tunnusomaista samastaa olemassa olevat poliittisen vallan instituutiot mystifioidusti johonkin todelliseen kansanyhteisöön, jonka valtuutuksella yhteisön harmoniaa murentavat yksityiset poikkeamat voidaan saattaa kuriin. Fasismia voidaankin pitää elinvoimaisimpana synteesinä vasemmiston ja oikeiston kaikista liberalisminvastaisista teeseistä, joille on yhteistä, että demokratiaa ei enää haluta nähdä oikeudellisesti turvatun poliittisen vapauden ennustamattomana käyttönä vailla ennaltamäärättyjä sisältöjä. Kuten katolinen avioliiton pyhittäminen, haave liberaalin demokratian projektin korvautumisesta ”vieraantumattomilla” suhteilla on haavetta johdatuksellisen pastoraalivallan alaisuudesta, jota ei rajoita liberaalin sopimussuhteen harkinnanvarainen etäisyys. Tämä ihmiskasvoisuus toteutuu aidossa kansanyhteisössä, johon ideologisesti samastetaan jotkin tietyt instituutiot, joiden asemaa puolustetaan myyttisiä uhkatekijöitä vastaan.

Toisaalta myöskään demokratian uudistaminen ei voi olla vasemmiston eikä oikeiston monopoli. Poliittinen järjestelmä ei voi muuttua ilman laajapohjaista kansalaisrintamaa, jossa erimielisyydet tavoitellun politiikan sisällöistä voidaan sivuuttaa. Kuten Itä-Euroopassa, tämä edellyttää myös sellaisia konkreettisia käsityksiä vallitsevan poliittisen järjestelmän vaihtoehdoista, joiden kannatus voi todellakin ohittaa aikaisemmat puoluerintamat. Jos haluamme kansalaisliikkeistä nousevan todellisen avointa yhteiskuntaa rakentavan vastavoiman, silloin on aika palata tähän peruskysymykseen niistä poliittisista menettelytavoista, joilla asioistamme päätetään. Ainoa todellinen ja realistinen vaihtoehto tälle esittämälleni liberaalien lähtöperiaatteiden laajapohjaiselle kansalaisyhteiskunnalliselle elvyttämiselle on se, että vasemmistolaiset ja oikeistolaiset löytävät ennen pitkää toisensa liberaalien demokratiaperiaatteiden korjaamisen sijasta fasismin elvyttämisen merkeissä.

Janne Mikael Vainio

LÄHDE: Janne Mikael Vainio: Totalitarismia vapautumisen merkeissä (pro gradu –työ, Helsingin yliopiston filosofian laitos)
Artikkeliin ovat lisäksi vaikuttaneet sekä Attac- että Defens-liikkeiden epä-älylliset julistukset avoimemman maailman puolesta, joissa varjonyrkkeillään surutta vastustajan teesien ohitse

(Julkaistu aiemmin: Kulttuurivihkot 1/2003)

torstai 27. joulukuuta 2007

SANANVAPAUS JA JUMALANPILKKA - Muhammed-pilakuvista Jeesus-pilakuviin

Artikkeli perustuu samannimiseen esitelmään Helsingissä 10.6.2007 opiskelijayhdistys Prometheuksen tilaisuudessa.


1. Mitä jumalanpilkka on?

Jumalanpilkka ei ole pilkkaajien keksintö, vaan uskonnollisten valtajärjestelmien tuote. Jumalanpilkan määritelmä riippuu aina vallitsevasta uskonnosta, jonka suhteen pilkkaaja on toinen.

Esimerkiksi Raamatussa jumalanpilkka määrittyy keskeisesti kahden opillisesti merkittävän esimerkin kautta. Vanhassa Testamentissa Israelin kansa valmisti jumalastaan kultaisen vasikan kuvan. Uudessa Testamentissa Jeesus teloitettiin ristillä, koska hän oli julistautunut jumalan pojaksi.

Kumpaakaan näistä esimerkeistä ei olisi mahdollista ymmärtää jumalanpilkaksi ilman juutalaiskristillistä teologiaa, jonka mukaan jumalan kuvaaminen tai ihmisen asettuminen jumalan asemaan on jumaluuden häpäisyä. Jonkin muun uskonnon teologiassa jumalan kuvaaminen olisi ollut suotavaa ja ihmisiä olisi saatettu suorastaan kehottaa samastamaan itsensä jumaluuteen.

Jumalanpilkka voitaisiin siten määritellä jonkin tietyn uskonnon oppien tai käytäntöjen esittämiseksi harhaoppisessa valossa – sellaisella tavoin, joka on kyseisen uskonnon tunnustamien oppien vastaista. Näin määritelty jumalanpilkka voidaan jakaa kolmeen alalajiin:

1) opillinen pilkka, jolloin on kyseessä älyllinen uskontokritiikki tai uskonnon oppien tulkitseminen harhaoppisena pidetyllä tavalla. Ei ole kauaa siitä, kun länsimaissakin oli mahdollista tuomita ateististen mielipiteiden levittäminen jumalanpilkkana, ja edelleenkin monissa islamilaisissa maissa tämä on ollut perusteena kuolemantuomioiden langettamiselle.

2) satiirinen pilkka, joka on uskonnossa pyhinä pidettyjen asioiden kuvallista tai sanallista esittämistä tunteeseen vetoavalla tavalla siten, että esitystapa kyseenalaistaa oikeaoppisena pidetyn tulkinnan kyseisten pyhien asioiden merkityksestä.

3) tekojen pilkka, joka on ryhtymistä sellaisiin tekoihin, jotka kyseenalaistavat uskonnon mukaisen käsityksen jumalan ja ihmisen välisestä oikeaoppisesta valtasuhteesta. Esimerkkinä voidaan mainita paitsi sodomia ja eläimiin sekaantuminen (joissa jumalan suunnitelmaa käytettiin väärin kylvämällä siementä väärään vakoon) myös esimerkiksi renessanssiajalla eläneen italialaisen kirurgi Gasparo Tagliacozzin keksimä plastiikkakirurgia, jossa ruumiinvammoja voitiin korjata ihosiirrännäisillä. Jumalanpilkaksi katsottiin, että ihminen otti itselleen sellaisen aseman kudosten luonnollisessa yhteenliittämisessä kokonaiseksi ihmiseksi, jonka katsottiin voivan kuulua yksin kaikkivaltiaalle.

Koska uskonnot – eikä suinkaan jumalanpilkkaaja – määrittelevät, mikä kulloinkin on jumalanpilkkaa, jumalanpilkkasyytteen saaneet ovat useinkin voineet hämmästyä suuresti. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Britanniassa vuonna 1977 langetettu vankeustuomio Gay News -aikakauslehden päätoimittaja Denis Lemonille, joka oli julkaissut James Kirkupin runon ”Rakkaus joka uskaltaa sanoa nimensä”. Runossa kuvailtiin jumalan rakkautta monipuolisesti ja siten myös homoeroottisessa muodossa.

Britanniassa oltiin vuosikymmeniä eletty siinä uskossa, että common law -käytäntöihin perustunut jumalanpilkkalaki oli pelkkä kuollut kirjain ja että sitä ei näin ollen tarvinnut kumota. Näin ei kuitenkaan ollut. Oikeuskäytäntö, jonka mukaan yhdenkin kristinuskolle myötämielisen henkilön järkyttyminen riitti todisteeksi jumalanpilkasta, oli perusteena vankeustuomiolle.

Toisena vastaavana esimerkkinä voidaan mainita Salman Rushdien romaani ”Saatanalliset säkeet”, jossa kuvattiin mielisairaana pidetyn henkilön unta. Unen sisältö oli islamilaisen teologian mukaan harhaoppista, joten Rushdie tuomittiin poissaolevana kuolemaan ja joutui siitä eteenpäin elämään henkivartijoiden suojelemana.

Jumalanpilkkaa koskevassa eettisessä keskustelussa onkin erotettava tietoinen jumalanpilkka ja tahaton jumalanpilkka. Jälkimmäistä tuskin voidaan milloinkaan johdonmukaisesti välttää, sillä on mahdotonta etukäteen tietää, minkälainen teko tai kuvallinen tai sanallinen ilmaisu loukkaa jonkin tuntemattoman henkilön pyhinä pitämiä arvoja (ja yksilöiden vakaumuksethan ovat samanarvoisia riippumatta siitä, onko jonkin tietyn uskonnon kannattajia yksi vai yksi miljardi). Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa jumalanpilkka on ollut tietoisena tarkoituksena, nousee esille kysymys jumalanpilkan motiiveista.

2. Miksi jumalaa pilkataan?

Kuten satiiria yleisesti, myös jumalanpilkkaa voidaan periaatteessa harjoittaa kolmesta eri syystä: huvikseen, jolloin kyse voi olla pilkkaajan tavanomaisesta ilkeämielisyydestä; terapeuttisesti, jolloin kyseessä voi olla psykologinen tavoite päästä eroon jonkin uskonnon vaikutuksesta tunne-elämän ja sisäistettyjen asenteiden osalta; poliittisesti, jolloin kohteena voi olla tietyn uskonnollisen instituution valta-asema.

Erityisesti poliittinen jumalanpilkka voi muodostua osaksi tietyn uskonnon sisäistä välienselvittelyä, kuten on tapahtunut kristinuskon historiassa, jossa papiston valta ja kanonisoitujen opintulkintojen asema on ollut jatkuvien konfliktien alaista. Jumalanpilkka ei siten välttämättä ole pilkkaajan näkökulmasta uskonnon vastaista. Kristillisessä mystiikassa (mm. Meister Eckhart) on elänyt sellainenkin tulkinta, jonka mukaan jumalaa on mahdotonta pilkata, koska jumalan olemus on pilkkaajan mielikuvien tavoittamattomissa. Tämän tulkintamallin mukaan pilkka voi tosiasiassa kohdistua vain jumalan kuvaan – ja koska jumalan kuvaaminen on jo itsessään jumalanpilkkaa, jumalan kuvan pilkkaaminen on jumalan ylistämistä.

Näitä kolmea jumalanpilkan motiivia on kuitenkin käytännössä usein vaikea erottaa toisistaan. Kuten poliittisen satiirin osalta yleisemminkin, kaikilla ihmisillä ei ole sellaista analyyttista kykyä ja yleissivistystä, joka mahdollistaisi heille jotakin uskonnollista valtajärjestelmää systemaattisesti erittelevän kritiikin. Silti he saattavat olla tunnetasolla tietyn uskonnollisen vallan vaikutuksen alaisia ja kapinamielialalla suhteessa siihen. Vastareaktiona ”pilkataan huvikseen” aivan kuten pilkataan poliitikkoja, joilla on tietty valta-asema.

Kuten poliitikkoja, jumaliakaan tuskin pilkattaisiin, jollei taustalla olisi vallankäytön kohteina olevien motiivia tehdä pilaa vallasta, joka heihin kohdistuu. Toisaalta jumalanpilkkasyytteistä tuskin olisi koskaan ollut tietoakaan, jollei pilkan kohteena olisi ollut jokin, jolla on merkittävä valta-asema – ei jumala itse, vaan häntä tulkitsevat vallanpitäjät, joiden tavoitteena on ollut varjella monopolia oikeaan tulkintaan.

Kun kontekstina on valtasuhde, on harhaanjohtavaa, että jumalanpilkasta puhutaan ikään kuin kyse olisi vain – tai edes ensisijaisesti – epäkunnioittavuudesta lähimmäisten vakaumusta kohtaan. Lähimmäiset ovat keskenään tasavertaisia, mutta valtasuhteen osapuolet eivät. Jumalanpilkassa kyse on pikemminkin tietyn uskonnon nauttimaan valta-asemaan reagoimisesta niillä samoilla aseilla, joita uskonto itsekin koko ajan systemaattisesti käyttää valtansa vahvistamiseen.

Uskontoja levitetään vetoamalla tunteisiin ja herättämällä voimakkaita tunteita – pelkoa, toiveita, vihaa, rakkautta – ja jumalanpilkassa uskontokritiikki käyttää näitä samoja aseita. Jos pidetään yleisesti hyväksyttynä ja kunniallisena levittää uskontoja tunnepitoisesti, miksi uskonnon omia aseita ei saisi käyttää uskontoa vastaan?

3. Jumalanpilkka kulttuurisodan aiheena

Suomen vapaa-ajattelijaliikkeessä (joka sai alkunsa opiskelijayhdistys Prometheuksesta sata vuotta sitten) esitettiin jumalanpilkkaan kahdenlaisia näkökantoja. Westermarckilainen linja oli, että uskontojen lainsäädännölliset etuoikeudet tuli poistaa ja jumalanpilkkalait näin ollen kumota – mutta jumalanpilkkaa itsessään ei silti pidetty suotavana eikä hyvien tapojen mukaisena. Lagerborgilaisen kulttuuriradikalismin mukaan sen sijaan jumalanpilkkaan tuli suoranaisesti kehottaa, jotta laajat kansanjoukot vapautuisivat uskonnon aiheuttamasta henkisestä alaikäisyydestä.

Samaa kiistelyä jumalanpilkan arvosta on käyty muuallakin. Uskonnollisen satiirin merkitys on ollut keskeinen jo varhaisesta valistusfilosofiasta lähtien. Eräänä tunnettuna esimerkkinä voidaan mainita Voltairen kirjoittama pilkkanäytelmä Muhammedista – joka aikanaan tulkittiin allegoriaksi katolisen kirkon valta-asemasta. Sikäli kuin Voltaire ei uskaltanut mainita katolista kirkkoa suoraan, hän ilmeisesti pelkäsi henkensä puolesta aivan kuten ne nykytaiteilijat, jotka länsimaissa joutuvat peittelemään islamiin kohdistettua kritiikkiä.

Sekularistiliikkeen näkökulmasta voikin kyseenalaistaa väitteen kulttuurien sodasta, jossa länsimainen kristillinen kulttuuri uskonnonvapauksineen on puolustuskannalla. Länsimaissa uskonnonvapaus on saavutettu vuosisatoja kestäneen ihmisoikeustaistelun seurauksena ja keskeisimmät valtakirkkojen auktoriteetit ovat vastustaneet sitä viimeiseen asti. Näin tietysti tekevät myös nykypäivän islamilaiset auktoriteetit siellä, missä heille jätetään tähän jokin käytännön mahdollisuus. Tässä kohdin länsimaisten poliitikkojen, viranomaisten, intellektuellien ja kansalaisaktivistien reagointi islamilaisten auktoriteettien taholta tuleviin vaatimuksiin on avainasemassa – ja juuri sillä on paljon merkittävämpi vaikutus kuin islamin oletetulla uhkalla länsimaiselle kulttuurille.

Uskonnonvapaus on toteutunut siellä, missä sen estäminen on lakannut olemasta hyödyksi maallisille vallanpitäjille. Luterilainen myytti uskonpuhdistuksen vaikutuksesta voidaan kiistanalaistaa; erityisen hitaasti uskonnonvapaus toteutui juuri luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa, jossa kruunulla ja valtionkirkolla oli konfliktitta yhteinen intressi.

Uskonnollista terroria on esiintynyt länsimaissa jo kauan ennen islamin tuloa. Se, ettei siihen länsimaissa haluta suhtautua vakavasti islamin kohdalla, on länsimaisen kulttuurin oma sisäinen ongelma. Islamin kohtaamisessa kyse näyttää olevan paljolti kristillisen ehdollistumisen mukaisesta kollektiivisesta syyllisyysajattelusta, joka vaatii meitä ottamaan taakaksemme toisen tekemät synnit.

Terrorismipuhe peittää alleen sen todellisen jokapäiväisen terrorin, jonka alaisuudessa suuri joukko islaminuskon vaikutuksen alaisia ihmisiä joutuu elämään. Ylivoimainen enemmistö kaikista maailman muslimeista tuomitsee terrorismin, mutta sama ylivoimainen enemmistö vastustaa kuitenkin sananvapautta, uskonnonvapautta, lainsäädännön uskontoneutraaliutta, sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Liberaaleja muslimeja (ja jopa Hakim Beyn kaltaisia islamilaisia anarkisteja) on tietenkin olemassa, mutta heidän osuutensa on maailmanlaajuisesti vain muutaman prosentin luokkaa – ja useimmiten he joutuvat varomaan puheitaan vieläkin enemmän kuin länsimaiset islam-kriitikot, jotka ovat Theo van Goghin murhan jälkeen saaneet pelätä henkensä puolesta. Pelkkä ateististen mielipiteiden levittäminen voi useissa ”maltillisissa” islamilaisissa maissa (kuten Pakistanissa, Egyptissä tai Saudi-Arabiassa) johtaa jumalanpilkkasyytteeseen ja kovaan rangaistukseen – Pakistanissa kuolemantuomioihin.

Suomessa saatananpalvonnan kaltainen kultti on luokiteltu yleiselle turvallisuudelle vaaralliseksi, koska useat yksittäiset saatananpalvojat uhkaavat väkivallalla niitä, jotka pyrkivät irrottautumaan yhteisöstä. Jos islamilaisissa yhteisöissä tapahtuu samaa, länsimaiset intellektuellit ovat kilvan vaatimassa ymmärrystä ”kulttuurin” perusteella. Islamilaisen yhteisön vankina eläville ei siis halutakaan tunnustaa samoja ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat länsimaiselle valkoiselle ihmiselle.

4. Monikulttuurisuuden ideologiat

Kulttuurien sodan sijasta kyse on länsimaisen kulttuurin sisäisestä taistelusta kahden eri tyyppisen monikulttuurisuuden ideologian välillä. Islamilaiset ja maahanmuuttajat ovat tässä taistelussa pelinappuloiden asemassa; heitä käytetään hyväksi ”toisina”, joiden nimissä voidaan puhua.

Valistusajatteluun kuuluva liberaali monikulttuurisuuden malli lähtee siitä, että ihmisoikeusnormit ovat samoja kaikille. Valtio ei suojele yhteisiä elämänarvoja, vaan vahvistaa yhteiset oikeudet. Koska perusoikeusjärjestys on pyritty rakentamaan mahdollisimman tasapuolisesti suhteessa kulttuurisiin ja uskonnollisiin erityispiirteisiin, kaikilta voidaan yhdenvertaisesti vaatia sen noudattamista. Yhdysvallat ja Alankomaat ovat esimerkkejä sellaisista länsimaista, joissa liberaali monikulttuurisuus on ollut yhteiskuntajärjestyksen perustana jo pitkään ennen ulkoeurooppalaista maahanmuuttoa. Näiden valtioiden syntyhistorian taustalla on vähemmistöuskonlahkojen pakeneminen uskonnollisilta vainoilta, ja näissä maissa sananvapaus, kokoontumisvapaus ja uskonnonvapaus on suojattu vahvoilla perustuslakiesteillä, jotka jättävät kajoamisen näihin oikeuksiin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näitä liberaaleja perusoikeuksia puolustamassa on myös laaja kansalaismielipide, joka reagoi nopeasti yrityksiin rajoittaa oikeuksien vapaata käyttöä.

Kommunitaristinen monikulttuurisuuden malli – se, jota nykyisin populaaristi kutsutaan ”monikulttuuriseksi suvaitsevuudeksi” – on länsimaissa noussut kiistanalaistamaan liberaalin oikeusajattelun, jonka mukaan ihmisoikeudet kuuluvat ensi sijassa yksilöille ja ovat samoja heidän kulttuuristaan riippumatta. Kommunitaristien mielestä oikeuksien tunnustaminen ensisijaisesti yksilöille syrjii niitä yhteisöjä, joiden kulttuuri ei ole yksilökeskeistä. Tasa-arvoa vaaditaan kommunitarismissa ennen kaikkea eri ihmisryhmien välille – jopa yksilöiden välistä tasa-arvoista kohtelua rikkoen.

Tämä asetelma voi selittää huomattavassa määrin sen paradoksin, että useinkin islamilaisyhteisöjen poliittiset ystävät länsimaissa löytyvät punavihertävistä vaihtoehtopiireistä, joiden arvot esimerkiksi naisten aseman ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien osalta ovat mahdollisimman kaukana islamin arvoista. Yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys syrjäyttää liberaali käsitys tasa-arvosta ja saada sen tilalle sellainen toisenlainen tasa-arvokäsitys, jossa yksilön oikeudet ja yksilöiden tasa-arvoinen kohtelu voidaan valikoivasti sivuuttaa, mikäli ryhmien välisen tasa-arvoistamisen tavoite vaatii.

Länsimaiselle, yhdenvertaisista vapausoikeuksista nauttimaan päässeelle valkoiselle feministille ei ole kovinkaan suuri haitta, että hänen maahanmuuttajasisarensa elää pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa joutuen raiskatuksi päivittäin uskonnon suomalla valtuutuksella. Suurempi haitta hänen poliittisille lähitavoitteilleen olisi se, että liberaali tasa-arvokäsitys estäisi häntä ajamasta sukupuolikiintiöitä ja ”naista halventavien” vapaaehtoisten seksuaalikäytäntöjen kriminalisointia.

Nykyisessä keskustelussa onkin tavallista, että jo liberalismia sinällään pidetään antifeministisenä näkökantana, koska liberalismin tasa-arvokäsitys lähtee yksilöstä. Feministinen individualismi, jossa naisen asemaa ajettaisiin yksilöiden välisen tasa-arvon normeista lähtien, on Suomessa lähes tuntematon ilmiö. Tämä tietysti sopii imaamien tavoitteisiin käytännössä paremmin kuin hyvin, koska he voivat aina julistaa, että heidän uskontonsa pitää huolta naisten kollektiivisesta kunniasta paremmin kuin heikko ja rappeutunut länsimainen liberaali kulttuuri, jonka ongelmana on päätösvallan jättäminen yksilöille.

Kommunitaristiset, ryhmien väliseen ”tasa-arvoistamiseen” tähtäävät poliittiset tahot ovat nykykeskustelussa käytännössä kaapanneet itselleen sekä monikulttuurisuuden että feminismin arvot – jotka ovat alkuperältään perinteisiä liberaaleja valistusarvoja. Tällainen ilmapiiri, jossa liberaalien valistusarvojen käsitteet on varastettu näiden arvojen vastaisiin tavoitteisiin, on omiaan luomaan tilanteen, jossa vastareaktioksi ei nousekaan mikään liberaali monikulttuurisuus ja yksilöiden välinen tasa-arvo, vaan paluu näitä edeltävään konservatiiviseen normistoon.

5. Rasismikortti ja hyvä lehtimiestapa

Tanskalaisista Muhammed-pilakuvista käyty keskustelu oli täysin näiden ennakko-oletusten viitoittamaa. Kysymykseksi ei edes noussut yksilön oikeus ja mahdollisuus arvostella niitä kulttuurivirtauksia, jotka vaikuttavat hänen omaan elämäänsä. Keskustelua hallitsivat länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heitä mielistelleet konservatiivit, joiden yhteisenä sävelenä oli väite kulttuuriin kohdistetusta ”rasistisesta” syrjinnästä. Muutamien vapaamielisten muslimien kommentit sivuutettiin, jotta saataisiin luotua mielikuva, että islamilaisten profeetan pilkkaaminen kohdistuu kollektiivisesti kokonaiseen kansanryhmään ja siten kaikkiin sen jäseniin.

Rasismi-käsitteen käyttö tämän keskustelun yhteydessä oli älyllisesti tietoisen epärehellistä, koska kaikki keskustelijat tiesivät varsin hyvin, että islam mainostaa itseään universaalina lähetysuskontona, jonka sanoma on kaikille sama ihonväristä riippumatta. Tämä ei toki kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun länsimaissa on yritetty leimata ”rasismiksi” islamiin kohdistettu aatteellinen kritiikki; vuonna 2001 ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq sai rasismisyytteen, koska erehtyi lausumaan mielipiteenään, että islam on tyhmin kaikista uskonnoista.

Keskustelun yhteydessä sivuutettiin myös tapahtumien väliset suhteet. Jyllands-Postenin julkaisemien kuvien väitettiin yksinään provosoineen islamilaisia katuväkivaltaan, mutta vain pienen piirin tiedossa oli, että eräät kiihkoislamilaiset imaamit levittivät islamilaiseen maailmaan kuvia Muhammedista sikana, jumalansa sodomisoimana rukousasentoon polvistuneena koirana ja murhanhimoisena pedofiilina. Islamilaisten auktoriteettien omaa osuutta väkivaltaisuuksiin provosointiin ei länsimaisessa keskustelussa juurikaan käsitelty, vaan sen sijaan pidettiin itsestään selvänä, että provokaation syynä olivat tanskalaislehden julkaisemat pilakuvat.

Keskustelun ilmeinen ja tarkoitushakuinen epärehellisyys olisi tuskin ymmärrettävissä, jollei kyse olisi ollut tapauksen määrätietoisesta hyödyntämisestä edellä mainitun, länsimaisen yhteiskunnan sisäisen poliittis-ideologisen kiistan pelinappulana. Länsimaissa on omastakin takaa voimia, joiden keskeisenä lähitavoitteena on liberaalin normiston alasajo – eivätkä nämä voimat kaihda käyttää hyväkseen niitä reaktioita, joita islamilaisesta maailmasta kantautuu länteen päin.

Eräänä kyseenalaistamatta jääneenä oletuksena oli myös, että pommipäisen Muhammedin kuva leimasi muslimit kollektiivisesti terroristeiksi. Kuitenkin esimerkiksi Jeesuksesta on esitetty vastaavia pilakuvia, joissa hänen kantamansa risti on muuttunut hakaristiksi – eikä näitä ole mitenkään tarkoitushakuisesti tulkittu kaikkien kristittyjen kollektiivisena leimaamisena natseiksi. Erityisen kuuluisa on 30-luvun Saksasta paenneen taiteilija John Heartfieldin hakaristijeesus, joka tulkittiin kuvauksena kristinuskon poliittisesta hyväksikäytöstä fasististen ideologioiden välineenä.

Siinä määrin kuin uskonnollisten aiheiden pilkka on luonteeltaan poliittista satiiria, esille nousee kysymys hyvän journalistisen tavan rajoista. Millaista tahansa poliittista satiiria ei välttämättä pidetä hyvän lehtimiestavan mukaisena, vaikkei se olisi laissa kiellettyä. Sosiaalidemokraattien tai kokoomuslaisten kuvaaminen natseina ja fasisteina ilman mitään erityistä asiayhteyttä olisi hyvän lehtimiestavan vastaista, vaikka siitä olisi mahdotonta nostaa kunnianloukkauskannetta ketään vastaan (eri asia on, jos pilapiirroksessa nostetaan esille esim. valtapuolueiden korporatiivisia kytkentöjä ja konkretisoidaan jotakin niiden samankaltaisuutta fasistisen hallintotavan kanssa). Vastaavasti olisi ilmeisellä tavalla hyvän lehtimiestavan vastaista tehdä pilaa muslimien oletetusta monijumalaisuudesta tai kristittyjen oletetusta moniavioisuudesta ilman jotakin aivan erityistä perustetta (kuten esimerkiksi sitä, että kristilliset papit kulissien takana rikkovat uskontonsa sanelemaa yksiavioisuuden dogmia ja että seurakunta katsoo tätä läpi sormien).

Sekulaarista näkökulmasta uskonnolliseen pilantekoon pätevät ne yleiset hyvän journalistisen tavan normit, jotka muutoinkin pätevät ajankohtaisia aiheita koskevaan pilantekoon. Jumalanpilkalle on asetettava samat normit kuin poliittisten aatteiden pilkalle, jolla silläkin on tietyt järjenmukaiset rajat. Koska jumalanpilkka on tunteeseen vetoavaa samalla tavoin kuin uskonnonharjoitus, lienee hyvien tapojen mukaista myös välttää sitä, että ihmiset joutuvat kohtaamaan sitä vastoin tahtoaan – samasta syystä, jonka vuoksi ketään ei tulisi vetää mukaan uskonnonharjoitukseen vastoin tahtoaan.

Suomessa nykyisin voimassa oleva rikoslain pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tästä näkökulmasta perusteeton, koska se kriminalisoi sellaisten asioiden pilkkaamisen, joita uskonnoksi rekisteröitynyt aatteellinen yhteisö pitää pyhänä. Rikoslainuudistuksen jälkeen pykälää on sovellettu muutaman kerran, ja eräät tapaukset olisi periaatteessa voitu tuomita yllyttämisenä rikolliseen toimintaan ilmankin tätä rikoslain pykälää. Tapaus, jossa tuomio tuli ristin särkemisestä rock-konsertissa, oli kuitenkin selkeästi puhdas jumalanpilkkatuomio – kuten olisivat olleet ne tuomiot, jotka olisi langetettu tämän keskustelun alaisista Jeesusta tai Muhammedia esittäneistä pilakuvista, mikäli näiden pohjalta käynnistyneet poliisitutkinnat olisivat johtaneet syytetoimiin.

sunnuntai 16. joulukuuta 2007

PUNAVIHREÄSTÄ RADIKAALILIBERAALIKSI

Silloin, kun liityin mukaan vasemmistolaiseen opiskelijatoimintaan, maailma ei ollut samanlainen kuin nyt. Maailma oli jakautunut kahteen suurvaltablokkiin, jotka molemmat antoivat sotilaallista tukea monille maailman kaikkein verisimmistä diktatuureista. Suomen oloissa etsin sellaista aatteellista liikettä, joka puolustaisi vapautta, ihmisoikeuksia ja maailmanrauhaa riippumatta niistä vallitsevista suurvaltaeduista, joihin Suomikin oli sitoutunut.

1980-luvun Suomessa koko puoluekartta oikealta vasemmalle mielisteli Neuvostoliittoa, joka keskiaikaisen katolisen kirkon ohella oli yksi maailmanhistorian kaikkein totalitaarisimmista imperiumeista. Taistolaisliikkeestä on jälkiviisaudella tehty sen ajan suomettumisen syntipukki, mutta tosiasiassa myös porvarillista elinkeinoelämää kiinnostivat vain hyvät kauppasuhteet itänaapuriin. Ainoat tahot, jotka olivat kiinnostuneita Itä-Euroopan toisinajattelijoiden asemasta, löytyivät maamme sisäisen toisinajattelevan vasemmiston piiristä – anarkisteista ja muista ”antiautoritaarisista” vasemmistointellektuelleista.

"Toisenlaista" sosialismia?

Tuohon aikaan anarkismi oli tunnettua lähinnä punk-liikkeen luomana muotiterminä. Kuuluin niihin edelläkävijöihin, joita voidaan syyttää siitä, että anarkismi rantautui Suomeen myös vakavasti otettavana poliittisena liikkeenä. Olin yksi Suomen Anarkistiliiton viidestä perustajajäsenestä.

Toisinajatteleva vasemmisto pyrki tekemään eroa puoluevasemmistoon mainostamalla ideaa ”alhaalta käsin lähtevästä” sosialismista, joka perustuisi poliittisen valtarakenteen hajauttamiseen. Idea olikin uskottava niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa – sillä niin kauan oli myös mahdollista ylläpitää unelmaa jostakin ”toisenlaisesta” sosialismista, joka kerran saattaisi nousta, mikäli toisinajattelijat saisivat äänensä kuuluviin. Neuvostoliiton olemassaolo oli vakuuttava tekosyy ja alibi, jolla voitiin selittää se tosiasia, että ”toisenlaista” sosialismia ei vielä ollut päässyt syntymään.

Punavihreyden todelliset kasvot

HYY:n piirissä toisinajattelevan vasemmiston tyyssijana oli Sitoutumaton Vasemmisto. Nykyiseltä ilmapiiriltään se on käytännössä Vasemmistoliiton antiliberaalin ja moralistisen siiven peitejärjestö, jossa jopa vasemmistoliberaali joutuu joka hetki varomaan puheitaan. Alunperin koko järjestö perustettiin vastapainoksi SKDL:lle, joka oli Vasemmistoliiton edeltäjä – ja keskeisimpänä punavihreän moninaisuuden yhteisenä nimittäjänä julistettiin antiautoritaarisuutta.

Antiautoritaarisuus kukoisti niin kauan kuin se voitiin pitää pelkän retoriikan tasolla. Unelma ”alhaalta käsin” lähtevästä demokratiasta väistyi nopeasti, kun kourallinen entisiä punavihreitä erehtyi ottamaan tämän idean vakavasti. Senhän oli tarkoitus olla vain retorinen mainoslause, jolla piti vakuutella porvareita siitä, että neuvostokommunismille on muitakin vaihtoehtoja kuin liberaali järjestelmä.

Yhdessä muutaman muun punavihreän uskalikon kanssa perustin Äänivalta-nimisen järjestön, jonka tavoitteena oli markkinoida poliittisen järjestelmän perusteellista uudistamista niin pitkälle kuin se on teoriassa mahdollista ”salonkikelpoisesti” ilman anarkistista vallankumousta. Esitimme aikaamme edellä, miten suoran ja välillisen demokratian vahvimmat puolet voitaisiin teknisesti yhdistää, ja esitimme ensimmäistä kertaa Suomen historiassa sellaista vaalijärjestelmää, jonka päätehtävänä olisi kunnioittaa äänestäjän valinnanvapautta. Tämä oli jopa valtalehdistön mielestä ainoa sellainen konkreettinen visio, jota ylipäätään oli esitetty tuona aikana, jolloin kansalaisten laaja epäluottamus vallitsevaan poliittiseen järjestelmään tuli sallituksi puheenaiheeksi.

Demokratia ei kiinnostanut

Poliittisen päätöksentekojärjestelmän konkreettiset korjausehdotukset eivät kiinnostaneet lainkaan niitä tahoja, jotka pitivät ”antiautoritaarisuutta” keppihevosenaan. Ainoat poliittiset tahot, joiden piirissä saimme laajaa kannatusta, olivat liberaaleja. Liberaalit ovat perinteisestikin olleet kiinnostuneita niistä ehdoista, joilla poliittinen valta jakautuu, kun taas kommunistiset vallankumoukset ovat Venäjän vallankumouksen mallin mukaisesti vain ottaneet käyttöön kulloinkin vallitsevat tsaarinvallan rakenteet ja ryhtyneet sitten kutsumaan vallitsevaa järjestelmää ”proletariaatin diktatuuriksi” tai kauniimmin sanottuna kansandemokratiaksi.

”Antiautoritaarinen” vasemmisto paljasti tuolloin todelliset karvansa. He olivat bolshevikkeja, joilla vain ei sattunut olemaan puoluekoneistoa tukenaan. Antiautoritaarisuuden selitettiinkin tarkoittavan ”tiedostavuutta”, joka oli ominaista vain hyviksi tyypeiksi tiedetyille punaviherintellektuelleille. Ajamamme liberaali demokratiareformi tyrmättiin lähes täysin, koska poliittisten oikeuksien käyttöä ei missään tapauksessa haluttu kenen tahansa anonyymin hallintoalamaisen käsiin.

Pahinta (punavihreiden mielestä) oli se, että ajamamme demokratiareformi kiinnosti monia nuorsuomalaisia. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan; mikään, mitä Nusut kannattivat, ei voinut olla muuta kuin Nusujen ”uusliberalistisen” veropolitiikan agitointia ja Suomen ujuttamista Natoon. Koko tuona aikana vastustin itse sotilasliittoja hyvin voimakkaasti (kuten vastustan edelleen), mutta minutkin leimattiin punaviherpiireissä niiden kannattajaksi, koska olin näkyvästi propagoimassa sellaista demokratian uudistamistavoitetta, joka oli saanut kannatusta nuorsuomalaisilta.

Vasemmiston älyllinen itsemurha

Anarkistiliike oli vielä pitkään 90-luvulle poikkeus tästä laitavasemmiston ay-mentaliteetista (ay = autoritaarinen ylimielisyys). Kapitalisminvastaisuus ei estänyt vasemmistoanarkisteja sympatisoimasta myös pyrkimyksiä hajottaa poliittista käskyvaltaa. Anarkistipiireissä saattoi vielä toverihenkisesti pitää palopuheita korporatismia, byrokratiaa ja paternalismia vastaan ja julistaa ne osaksi valtiokapitalismin alistusrakenteita.

Asetelma muuttui toiseksi vasta 90-luvun loppupuolella, kun ”uusliberalismiksi” leimatusta globalisaatiotrendistä tuli laitavasemmistoa yhdistävä olkinukke ja hyvä vihollinen. Silloin jo anarkistipiireissäkin alkoi kuulua äänenpainoja, joiden mukaan ”kapitalistinen markkinatalous” pitäisi julistaa ensisijaiseksi vastustuksen kohteeksi ja lopettaa ”turha” ja ”epäajankohtainen” keskustelu poliittisesta vallasta.

”Uusliberalismi” oli punavihreille tahoille samaa, mitä Osama bin Laden ja Saddam Hussein USA:n nykyiselle johdolle. Kyse oli mielikuvituksellisesta uhkakuvasta, jonka ”vastustamisen” nimissä voitiin lopettaa keskustelu kaikista muista tärkeinä pidetyistä periaatteista. Vasemmiston sisäinen intellektuaalinen keskustelu loppui täsmälleen niinä vuosina, joina tämä uhkakuva sai valta-aseman.

Keskustelu yksittäisen hallintoalamaisen oikeuksista suhteessa poliittiseen valtaan oli ehdottomasti OUT. ”Demokratian puolustaminen” määriteltiin orwellilaisella uuskielellä uudelleen; tästä pitäen ”demokratialla” tarkoitettiin kaikkea sitä, mikä lisäisi poliittisen järjestelmän valtaa – ja erityisesti antiliberaalien painostusryhmien itseoikeutettua asemaa järjestelmässä. Siitä viis, minkälaisilla ehdoilla järjestelmä toimi, sillä poliittinen valtahan edusti jo määritelmällisesti ”demokratiaa” suhteessa monikansallisiin markkinavoimiin.

Liberaalit ajatusrikolliset

Vasemmistoliikkeet reagoivat muuttuneeseen tilanteeseen siten kuin konservatiiviset liikkeet tyypillisesti reagoivat: lopettamalla älyllisen keskustelun ja luisumalla sen sijasta helppoon ja älyllisesti laiskaan moralismiin. Vasemmistolaisilla ei enää ollut mitään yhdistävää ideologiaa, vaan pelkkä yhdistävä kristillismoralistinen mentaliteetti, jonka mukaan tietyt ajatusmallit ovat vääriä.

Oli esimerkiksi väärin avata mitään asiapohjaista keskustelua siitä, minkälaista voisi olla tasa-arvoinen vapaakauppa, jossa ei enää olisi teollisuusmaita suosivia etuoikeuksia (esim. tullimuureja ja patentteja) ja jossa ihmiset liikkuisivat yhtä vapaasti kuin tavarat ja pääomat. Defens-niminen järjestö, joka perustettiin avaamaan keskustelua tasa-arvoisemman vapaakaupan mahdollisuuksista, suljettiin ulos punavihreiden hallitsemasta kansalaisjärjestökentästä levittämällä perättömiä huhuja, joiden mukaan kyseessä olisi ollut WTO:n nykypolitiikkaa puolustava järjestö. Sitä ei päästetty kansalaisjärjestöjen ”laajapohjaisiin” yhteistapahtumiin edes kertomaan, mitä se tosiasiallisesti kannattaa ja ajaa.

Kun yritin henkilökohtaisesti puolustaa punavihreiden sisäpiirissä edes hiukan moniarvoisempaa globalisaatiokeskustelua ja Defensin paikkaa yhtenä keskustelun osapuolena, liputin itseni käytännössä ulos koko keskustelusta. Minua ei leimattu pelkästään uusliberalistiksi ja thatcheristiksi, vaan samaan hengenvetoon sain kuulla kannattavani myös USA:n militarismia ja WTO:n ajamia globaaleja patentteja, joita liberaalina individualistina vastustan periaatteellisesti. Minulle ei annettu tilaisuutta tehdä selväksi, että liberaalit eivät välttämättä kannata näitä asioita.

Taistolaishengen paluu

Eräs toinen kiintoisa piirre oli vanhojen 70-luvun ikonien paluu. Che Guevaran pyhään henkeen kohdistettua pilkkaa ei enää voinut saada anteeksi. Kuubassa oli kuulemma vain yksi diktatuuri – se alue, joka on USA:n sotilastukikohtana. Muun väittäminen oli ”kylmän sodan hengen” lietsomista. Arvosteltuani erittäin vasemmistoliberaaliin sävyyn sitä, että Che ajoi Kuuban demokraattisena alkaneen vallankumouksen totalitarismin tielle, sain päälleni loppumattoman ryöpytyksen kaikkea sitä kollektiivista vihaa, jonka oikea osoite käsittääkseni olisi ollut vaikkapa George W. Bush, jolle luovutetusta Leonid Brezhnev -rauhanpalkinnosta olin ollut ideana henkilökohtaisesti vastuussa.

Mentaliteetti alkoi uhkaavasti muistuttaa 70-luvun taistolaishenkeä, jolloin meillä toisinajattelevan vasemmiston harvalukuisilla edustajilla (jotka puolustimme Itä-Euroopan toisinajattelijoita) ei ollut käytännössä mitään asiaa salonkikelpoisiin solidaarisuustapahtumiin. Kuten meidät 80-luvulla, samaten myös defensiläiset 2000-luvun alussa leimattiin pelkiksi solidaarisen yhteisrintaman häiriköiksi, joiden kanssa ei maksanut vaivaa edes keskustella. Surullista oli se, että tällä kertaa asialla olivat juuri tämän ”vaihtoehtoisen” punavihreän vasemmiston aatteelliset seuraajat.

Keskustelun moniarvoisuuden puolesta

Olen omalta osaltani tehnyt kaiken voitavani moniarvoisemman keskustelun puolesta niissä asioissa, joita punavihreät piirit ovat nostaneet esille. Olen toisinaan saanut sympatioita jopa joiltakin punavihreissä piireissä toimivilta henkilöiltä, joista eräät ovat joissakin yksittäisissä asioissa hyvinkin liberaaleja. Liberaalia vasemmistoa ei kuitenkaan ole eikä tule, sillä vasemmistolaisen ajattelutavan vapaudenvastaiset piirteet ovat se laajemman joukkovoiman pienin yhteinen nimittäjä, joka ainakin poliittisen liikkeen tasolla saa vallan kaikesta vapaudenhenkisyydestä.

Punavihreys ilman punavihersokeutta olisi teoriassa mahdollista – mutta käytännössä se vaatisi, että punavihreät hankkisivat kuulolaitteen. Ainakin heidän liberalisminvastainen propagandansa on toistaiseksi alittanut kaikki mahdolliset asiallisuuden tasot ja johtanut lukuisat yksittäiset kansalaisaktivistit tilanteeseen, jossa heidän on ollut pakko valita, haluavatko he olla vasemmistolaisia vai liberaaleja. Itse olen periaatteellisesti valinnut jälkimmäisen.