AJOJAHTI TIETEELLISTÄ AJATTELUA VASTAAN

Janne Kivivuori: Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin. Nemo, Helsinki 2003. ISBN 952-5180-58-1, 197 s.

Tieteellistä ajattelua vastaan on noussut ryhtiliike, jonka ideologiana on konservatiivinen uusmoralismi. Tämä sivistyneistön sisäinen ryhtiliike esiintyy usein muodikkaasti feministisenä, vihreänä tai vasemmistolaisena, mutta toistelee tieteenvastaisessa retoriikassaan niitä samoja konservatiivisia argumentteja, joilla kirkko on vuosisatojen ajan vaatinut luonnontieteellisen tutkimuksen tukahduttamista.

Moraalinäkökohtiin vedotaan erityisesti silloin, kun vastustetaan luonnontieteellisten ajatusmallien soveltamista ihmistutkimukseen. Evoluutiopsykologian väitetään tekevän miehistä sovinistisia raiskausautomaatteja. Television luontodokumenttien on väitetty uhkaavan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia, koska niissä ei enää sepitetä tarinoita kilteistä ja harmonisista eläinperheistä.

Erityisen uhkaavana on koettu, että ihmisen käyttäytyminen voisi johtua luonnontieteellisistä tosiasioista. Kokonaiset tutkimusalat on päätetty määritellä poliittisesti arveluttaviksi, vaikka niissä olisi ollut kyse vain tosiasiaoletusten testaamisesta eikä poliittisista kannanotoista siihen, miten asioiden tulisi olla.

Vasemmistolukeneiston suosiossa on käsitys ”joustavasta ihmisestä”, jonka persoonallisuus on ympäristötekijöiden tuote. Yliopistohumanismin vaalima ihmiskuva halutaan ”pelastaa” sitä horjuttavilta uusilta tieteenaloilta, kuten aivotutkimukselta ja sosiobiologialta. Luonnontieteitä ei kritisoida niiden väitetystä epätotuudesta, vaan kyse on siitä, että Galileon kaukoputkeen ei haluta katsoa, koska ”pahan tiedon” leviämisen pelätään horjuttavan yhteisiä arvoja.

Totuuden politiikka

Tiede ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke. Tieteelliset ongelmanasettelut ovat usein riippuvaisia ympäröivän yhteiskunnan valtaeduista, joita ilman koko tiedettä ei olisi. Tiedon poliittisuus on postmodernin tiedekritiikin muotisana, jonka nimissä tieteellisten väittämien totuus on julistettu sivuseikaksi.

Jos tiede on osa yhteiskuntaa, myös kulttuurieliitin harjoittama tiedekritiikki on sitä, eikä lainkaan sen puhtaampaa vallitsevista valtaeduista. Kivivuoren teoksessa kysytäänkin, minkälaisia valtaetuja palvelee se, että jonkin väitetään olevan ”pahaa tietoa”, joka on sidoksissa poliittisesti arveluttaviin valtaetuihin.

Tiedekritiikissä hallitsevaksi kysymykseksi nostetaan totuuden sijasta se, minkälaisten teorioiden uskominen todeksi johtaa poliittisesti toivottuihin seurauksiin. Tieteen tuloksista (ainakin virallisesti hyväksytyistä tuloksista) haluttaisiin päättää poliittisesti, jotta vallitseva todellisuuskäsitys (erityisesti ihmistieteiden alueella) säilyisi poliittisesti korrektina.

Kivivuoren mukaan taustalla on klassinen uskonnonperustajan valtaetu, joka on puettu maallistuneen kulttihumanismin valekaapuun. Platon puhui ”hyvästä myytistä”, jonka avulla ihmiset voidaan saada käyttäytymään toivotulla tavalla. Valtio-opin klassikot Machiavellista Hobbesiin korostivat uskonnon tarkoituksenmukaisuutta yhteiskuntarauhan kannalta. Tieteellistä keskustelua voitiin käydä suljetuin ovin, mutta tiedon leviämistä oli rajoitettava sosiaalisen järjestyksen nimessä.

Valistus ja kulttihumanismi

Valistusfilosofit kannattivat eräänlaista kahden totuuden oppia, jonka mukaan tieteellinen ajattelu oli eliittiä varten. Voltaire sanoi, ettei usko ikuiseen kadotukseen, mutta että on hyvä että hänen palvelijansa uskovat siihen. Uskonto nähtiin joukkona hyödyllisiä sepitteitä, jotka olivat ”käytännöllisesti tosia” siinä mielessä, että ne pitivät sivistymätöntä rahvasta hyveen polulla.

Ateismi nähtiin liian vaikeana palana laajalle yleisölle – ja sen vuoksi haluttiin tuottaa uskonnonomaista kulttihumanismia, joka muistuttaisi sellaista seurakunnallisuutta, mitä ihmiset olivat etsineet uskonnosta. Rationaalista etiikkaa ei katsottu voitavan opettaa kansalle, vaan sen sijaan haluttiin humanistista seremoniallisuutta, joka voisi korvata kristinuskon. Tähän pohjautui Rousseaun ajatus kansalaisuskonnosta, jonka omaksuminen ei vaatisi kansalta filosofista päänvaivaa.

Rousseaun mukaan valtiolle oli tärkeää, että kansalaisten velvollisuudet voitaisiin vahvistaa myytin kautta, jonka pohjana olisi rituaalinen usko yhteiskuntasopimukseen. Hänen demokratiakäsityksensä perustui myyttiin kansasta oliona jolla on tahto. Hän oli selvillä siitä, että uskominen tällaiseen myyttiseen olioon ei ollut mahdollista luopumatta yksilön oikeuksiin sidotuista vapauden ja järjen periaatteista, joiden leviämistä kansan keskuuteen hän määrätietoisesti vastusti: ”Kaikkivaltias Jumala, vapauta meidät valistuksesta!”

Rousseaun oppi, jonka mukaan demokratia tarkoittaa valtiovallan myyttistä oikeuttamista ”kansan tahdolla”, toteutui hänen oppilaansa Robespierren johtamassa yhteishyvän valiokunnassa. Robespierrea on syystä nimitetty “Rousseaun veriseksi kädeksi”, jota juuri Rousseaun opit auttoivat sivuuttamaan ne luovuttamattomat ihmisoikeudet, joitten nimissä tasavalta oli pystytetty.

Kulttihumanismissa “kansasta” tuli jumalaan verrattava uskomusolento, jonka nimissä rajoittamaton valtiovalta saattoi hallita. Oleellista ei enää ollut, millä tavoin hallintoelimet toteuttivat edustamiensa yksittäisien kansalaisten oikeuksia, sillä giljotiinin voitiin rituaalisesti uskottavalla tavalla julistaa ilmaisevan sitä myyttistä kansa-olion yhteistahtoa, joka oli kansalaisten tahdon yläpuolella.

Rousseauta on pidetty valistusfilosofina, mutta ilman häntä tieteenvastainen ristiretki ei olisi saanut päälleen kansanvaltaisuuden sädekehää. Tiede uhkasi kansalaisuskonnon vaatimaa uskoa. ”Luonto on halunnut säästää ihmisen tieteeltä niin kuin äiti, joka ottaa vaarallisen aseen lapsen käsistä.” Uusi uljas uskonto, jossa ”kansan tahto” korvasi jumalan tahdon, päätettiin rakentaa siten, että se olisi uskovien kannalta vapautumista järjen kahleista, jotka vieraannuttivat yksilöitä kansan syvemmistä vaistoista.

Kansalaisuskonnosta fasismiin

Modernin sosiologian perustaminen tieteenalana oli Kivivuoren mukaan osa ideologista vastareaktiota valistusliberalismin jumalattomuutta vastaan, jota kaikkien puolueitten konservatiivit muistavat aina moittia yksilökeskeisestä järjen palvonnasta. Kaitsevan auktoriteetin valtaa ei enää perusteltu sillä, että se tietäisi totuuden alamaisiaan paremmin, vaan sellaista etuoikeutettua valta-asemaa perusteltiin nyt ”tieteellisesti” inhimillisellä myyttien tarpeella, jota ilman yhteiskunnallinen harmonia tuhoutuisi.

Sosiologian perustaja Emile Durkheim kehitteli rousseaulaista ajatusta ihmisyyden kultista, joka pitemmällä tähtäimellä syrjäyttäisi jumalauskon. Kultin perususkonkappaleena olisi myyttiin pohjautuva usko yksilöistä erottuvan yhteiskunnan olemassaoloon, jonka ohjauksessa yksilön moraalinen elämä on mahdollista. Kultin ylimpänä papistona olisivat sosiologit, joilla olisi hallussaan tieto siitä, minkälaisia uskomuksia tarvitaan kansan ohjaamiseen kohti yleistä hyvää.

Johtoajatuksena oli platonistinen ”hyvän myytin” idea. Uskonto nähtiin viime kädessä epätotena, mutta korvaamattomana sosiaalisen järjestyksen olemassaololle. Jollei uskomuksien kohteena olisi jumalaa, olisi välttämätöntä luoda myytti ”yhteiskunnasta” moraalisena kaitsijana, jonka kuvitteellista tahtoa auktoriteetit ovat päteviä tulkitsemaan.

Modernin sivistyneistön olemassaolo luokkana vastaa sitä poliittista tehtävää, joka on pappisluokalla feodaaliyhteiskunnassa. Kyse on erityisestä vallasta kertoa hallintoalamaisille sellainen virallisesti hyväksytty ”totuus”, jota ei voida luonnontieteellisin menetelmin koetella. Luonnontieteitten tulokset on koettu tällaisen auktoriteetin asemaa uhkaavina, ja niiden moraalinen kyseenalaistaminen on palvellut erityisesti kulttuurieliitin valtaetuja.

Kivivuori viittaa kansallissosialismin nousuun 30-luvun Saksassa. Teollisuuskapitalismin voittokulun myötä luonnontieteitten ja teknologian merkitys kasvoi, mikä horjutti niitä vakiintuneita akateemisia voimasuhteita, jotka olivat rakentuneet 1800-luvun saksalaisen kansallisromantiikan varaan. Saksalainen sivistyneistö joutui puolustusasemiin ja omaksui helposti natsi-ideologian tarjoamat selitykset, joiden mukaan kulttuurieliittiä tarvittiin kansallisen myytin tehtailuun.

Sekä Mussolini että Hitler ottivat keskeiseksi ideologiseksi käsitteeksi myytin. Myytti oli käytännöllisessä merkityksessä tosi, jos se edisti kansakunnan elämää valtiossa. Natsismin pääideologi Rosenbergin pääteos oli 20. vuosisadan myytti. Mussolinin käsitys tiedon suhteesta uskomuksien poliittisiin vaikutuksiin oli konstruktiivinen samassa mielessä kuin myöhemmillä postmoderneilla tiedekriitikoilla: totuuden kriteeri oli poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Kivivuoren mukaan mallina on pragmatistinen tieteenfilosofia, joka perustuu antiikin käsityksiin “käytännöllisyydestä” tiedon totuuden kriteerinä. Kulttuurifilosofit olettavat hatarilla perusteilla, että nykyiset poliittiset päätökset tehdään puhtaasti arvosidonnaisten ratkaisujen sijasta jonkin tietyn ihmisen käyttäytymistä koskevan tieteellisen teorian vaikutuksesta.

Onko luonnontiede oikeistolaista?

Pascalin vaaka on tunnetuimpia agnostisia perusteluita jumalauskolle. Sen mukaan jumalaan kannattaa uskoa varmuuden vuoksi, koska vaikka jumalaa ei olisi olemassakaan, siihen uskominen olisi hyödyllinen erehdys. Kivivuoren mukaan on kyse samasta asiasta, kun tieteen tuloksia vaaditaan ”tulkittavan” oletettujen poliittisten seurausten perusteella.

Luonnontieteellisen ihmiskuvan seurauksia pidetään usein ”oikeistolaisina” perustelematta. Kivivuori huomauttaa, että oletusta ihmisen muovautumisesta ympäristötekijöiden mukaisesti voitaisiin aivan yhtä helposti käyttää verukkeena sille, että työläinen sopeutuu joustoihin ja että alamainen sopeutuu hallinnolliseen mielivaltaan. Muovattavissa oleva ”joustava ihminen” on kapitalistien toiveuni, koska hänet voidaan saada ostamaan mitä tahansa.

Se on ollut myös totalitaaristen johtajien toiveuni. Todennäköistä onkin, että vasemmistolukeneisto omaksui käsityksen ihmisen sosiaalisesta ohjattavuudesta nimenomaan osana sellaista laajempaa poliittista toiveajattelua, että juuri vasemmistolaiset tulevat lähitulevaisuudessa olemaan niitä, jotka pääsevät ohjailemaan ihmisten mieliä ja kehoja. Tilanteessa, jossa vasemmistolaisilla ei enää ole poliittista valtaa, voidaan pitää varsin kyseenalaisena olettaa, että tällaisen ihmiskuvan ”pelastaminen” pahalta tiedolta voisi jotenkin pelastaa vasemmistolaisten kannattamia yhteiskunnallisia arvoja.

Kriminologina Kivivuori esittää mielenkiintoista todistusaineistoa, joka osoittaa, että oletus ihmisen sosiaalisesta määräytymisestä voi toimia alibina moraalisen vastuun sivuuttamiselle aivan siinä missä oletus ihmisestä biologian vankina. Molempia esiintyy kuulusteluissa tyypillisinä selityksinä sille, että rikoksentekijä ei itse ollut vastuussa teoistaan. Ihmisen moraalinen vastuunalaisuus on arvo eikä tosiasia; tietystä arvosta kiinnipitäminen ei riipu tieteen tuloksista.

Samaa voidaan sanoa ihmisten tasa-arvoisuudesta. Tasa-arvoa on mahdotonta ymmärtää tosiasiana, joka olisi riippuvainen tieteen tuloksista. Sen sijaan tasa-arvo on helposti ymmärrettävissä arvona, jonka mukaan ihmisiä tulisi kohdella, jollei mitään vastakkaistakaan perustetta ole.

Totuudesta ei voi neuvotella

Oikeiston ja vasemmiston totalitarismille yhteistä on pyrkimys sivuuttaa arvokeskustelu vetoamalla siihen, että poliittiset valinnat voidaan tehdä todellisuuskäsityksen pohjalta. Myös postmodernismissa unohdetaan arvojen itsenäisyys olettamalla, että moniarvoisuuden vuoksi meidän pitäisi voida neuvotella myös tieteellisen totuuden tulkinnasta. Liberaalissa ajattelutavassa sen sijaan on korostettu arvojen itsenäisyyttä suhteessa sekä uskomuksiin että tieteelliseen tietoon. Arvot ovat aina olleet ihmisten päätettävissä ja rationaalisesti keskusteltavissa, mutta totuudesta ei ole mahdollista neuvotella.

Max Weberin mukaan tieteen tehtävänä on ehdoin tahdoin tuoda esille epämukavia tosiasioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Myytit eivät ole ratkaisu tieteen jättämään arvotyhjiöön, vaan ”lohduttoman totuuden” hyväksyminen velvoittaa ihmiset huolehtimaan toisistaan, koska luonto ei tee sitä heidän puolestaan. Esimerkkinä Kivivuori ottaa ateistisen lääkäri Rieux’n ja pappi Tarroun Albert Camus’n romaanissa Rutto. Papille kaupunkiin iskenyt kulkutauti on jumalallinen vitsaus, jota ”tyhjänpäiväinen inhimillinen tiede” ei voi estää, ja hän ihmettelee miten ateisti voi haluta auttaa kuolemansairaita ihmisiä. Lääkäri vastaa, että jos hän uskoisi jumalaan, hän ei välittäisi sairastuneiden kärsimyksistä, vaan jättäisi asiat jumalan hoitoon. Taistellessaan luontoa vastaan hänen on pyrittävä käsittämään luonto juuri sellaisena kuin se on, ilman myytteihin pohjautuvaa toiveajattelua.

(Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 5/2004)