Mika Ojakangas: KENEN TAHANSA POLITIIKKA. Kohti ulossulkematonta demokraattista yhteisöä. Tutkijaliitto, Helsinki 2002. ISBN 952-5169-21-9, 126 sivua.
Toisin kuin esim. USA:ssa, vapaa-ajattelijaliike on Suomessa ollut vahvasti sidoksissa työväenliikkeeseen. Porvarillinen sivistyneistö on pitänyt kiinni hegeliläisestä virkamiesvaltiosta, jossa papit ovat virkamiehiä muiden joukossa. Koska selkeä liberalismi on perinteenä lähes olematon, sekulaarivaltion ideaa ovat Suomessa puolustaneet enimmäkseen marxilaiset ja muut vasemmistolaiset.
Asetelma hajosi 1990-luvulla. Läntisistä vasemmistoperinteistä poiketen suomalainen marxismi oli ollut neuvostovetoista ja sen aatteellinen pohja romahti miltei yhdessä yössä, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Yllättäen suomalainen vasemmisto löysi itsensä ajelehtimasta vailla kokoavaa aatteellista viitepistettä.
Älyllisen vararikon kohdatessa on turvattu aatehistorian kaatopaikalta löytyviin ideologian murusiin – siihen kierrätysjätteeseen, joka oikeistollekin on jo menneen talven lumia. Kun ”maallistunut” oikeisto varastaa itselleen rationalistisen imagon, vasemmiston piiriin muodostuu sosiaalinen tilaus todistella jopa kristinuskon ”alkuperäistä” vasemmistolaisuutta.
Mika Ojakangas kuuluu niihin uudempiin vasemmistointellektuelleihin, jotka ovat vastanneet tähän haasteeseen. Ojakankaan mukaan vasemmistolaisuuden perustana on utooppinen (kirjaimellisesti toisesta maailmasta oleva) ”ulossulkemattoman poliittisen yhteisön” käsite, joka pohjautuu Paavalin (alk. Saul) julistukseen, että kaikki kansat ovat yhtä Jeesuksessa Kristuksessa.
Oikeistolaista on Ojakankaan mukaan se, että poliittisten yhteisöjen periaatteisiin kuuluu joidenkin jättäminen ulkopuolelle siitä yhteisestä hyvästä (hyvinvoinnista tai oikeuksista), mitä yhteisö mahdollistaa jäsenilleen. Periaatteessa kaikki reaaliset yhteisöt ovat tässä mielessä oikeistolaisia, koska esimerkiksi hyvinvointivaltion mahdollistama yhteinen hyvä koskee vain sisäpiiriläisiä.
Sikäli kuin perusajatuksessa on jotakin järkeä, se on nähdäkseni vain monimutkaisempi tapa sanoa, että vallitsevien yhteiskuntien realiteeteista ei ole mahdollista päätellä, minkälaisia yhteiskunnan arvojen tulisi olla. Humen giljotiini ei kuitenkaan ole muodissa punavihertävissä uusvasemmistopiireissä, sillä uuden vasemmistoimagon rakentamisessa on haluttu erottautua liberaaleista. Sen vuoksi tämä yksinkertainen asia halutaan sanoa kiertoteitse vetoamalla jonkinlaiseen taivasten valtakunnasta tulevaan vapahdukselliseen johdatukseen.
Ojakangas rakentaa visionsa Michel Foucault’n valtakriittisesti tarkastelemaan kristillisen paimenvallan malliin, jonka historiallisena perustana on ollut aggressiivinen lähetyskäsky. Ojakangas toteaa suoralta kädeltä, että juuri tällaisen paimenvallan laskeutuminen jumalallisista korkeuksistaan valtioiden virallisen politiikan tasolle on ollut keskeisenä syynä sille, että viime vuosisadan sodat ovat olleet totaalisia ja että ne on mielletty hallitsijan itsekkään eduntavoittelun sijasta jonkinlaisena alamaisten kollektiivisen elossapysymisen epäitsekkäänä ehtona (vrt. aikaisempi artikkelini ”Pastoraalivalta ja totalitarismi”, VA 1/2002). Tästä huolimatta Ojakangas on päättänyt viimeiseen saakka puolustaa juuri tätä paimenvallan retoriikkaa tienä kohti ”vasemmistolaista” yhteisöä.
”Hyvän paimenen” hallinnointietiikan puolustaminen on epäilemättä strateginen valinta, jolla halutaan turvata jonkinlaisia perusteita nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltiomallin mukaiselle kehitykselle, jossa valtio on vähitellen ottanut tehtävikseen ne elämää hallinnoivat tavoitteet, jotka aikaisemmin kuuluivat kirkollisen vallan piiriin. Nykyisin valtio voidaankin Foucault’n mukaan mieltää ikään kuin alamaisensa luojana, jonka hoivissa jokainen syntyy ja jonka asettamilla ehdoilla jokaista voidaan pitää elossa – ja jonka kautta alamainen tulee pelastuksellisesti lunastetuksi eräänlaisessa poliittisen yhteisön keskisessä pyhässä ehtoollisessa. Vasemmistolaista on Ojakankaan tulkinnan mukaan lähetyskäskyn toteuttaminen siten, että jokaisesta, ”kenestä tahansa” pitää voida ulossulkemattomasti tehdä osallinen tähän sekularisoituneen paimenvallan pyhyyteen.
Totalitaariset järjestelmät ovat tunnetusti hyödyntäneet juuri paimenvallan retoriikkaa, ja tämän myös Ojakangas avoimesti myöntää tarkastellessaan Adolf Hitleriä poliittisena sielunpaimenena. Ojakangas väittää kuitenkin, että totalitarismi ei ole ”aitoa” paimenvaltaa, koska se perustuu edelleen valtioon, joka väkivaltakoneistona on välttämättä ulossulkeva. Utooppinen alkuseurakunnallinen yhteisö perustuisi väkivallattomuuteen eikä enää tuomitsisi kerettiläisiä inkvisition edessä. Argumentti muistuttaa erehdyttävästi hurskastelevan kristityn esittämää selitystä sille, miksi hänen oppiensa nimissä on voitu vainota niin monia vääräuskoisia.
Ojakankaan mielestä kristillinen viattoman veriuhrin myytti on ”todelliselta” sanomaltaan uhrauksen vastainen eikä kristillinen lähetyskäsky näin ollen voinut oikeuttaa noitavainoja. Ojakangas rakentaa poliittisteologisen perustelunsa René Girardin esittämän Kristus-tulkinnan varaan.
Girardin poliittisen uhriteorian mukaan jokainen väkivaltaan pohjautuva poliittinen yhteisö pysyy koossa sellaisen viattomiin syntipukkeihin kohdistuvan rituaalisen uhraamisen avulla, joka mahdollistaa yhteisön jäsenten keskuudessa lynkkausmielialan tuottamisen. Lynkkausmieliala on välttämätön ehto ulossulkevan väkivaltaisen yhteisön jatkuvuudelle. Girardin mukaan syntipukin tosiasiallinen viattomuus ja mielivaltaisuus on pidettävä salassa niiltä, joiden keskuudessa halutaan tuottaa yhteisöä koossapitävää lynkkausmielialaa. Yhteinen syntipukkirituaali hajoaisi, jos olisi yleisessä tietoisuudessa, että uhri on viaton.
Kristusmyytin mukainen Jeesus on sellainen julkinen syntipukki, jonka viattomuus uhrina tulee paljastetuksi. Tällä perusteella sekä Girard että Ojakangas pitävät kristinuskoa nimenomaan uhrauksen vastaisena ja katsovat, että kirkon toimeenpanemien noitavainojen syynä on ennemmin sellaisen pakanakulttuurin vaikutus, joka on ollut olemassa kyseisellä alueella jo ennen kristillisen miekkalähetyksen tuloa. Historiallisten tosiasioiden taustaa vasten päätelmä vastaisi sitä, että juutalaisten joukkotuhon väitettäisiin johtuneen juutalaisuuden turmelevasta vaikutuksesta natsismiin (tosin Girardin teoriasta on esitetty myös ateistishenkisempiä ja liberaalimpia tulkintoja - ks. esim. Robert Danninin visio oikeusvaltiorituaalien rauhaa rakentavasta vaikutuksesta).
Girardin päätelmä on lisäksi hyvin ongelmallinen siksi, että kristillisen myytin tunnustama ”viaton uhri” tarkoittaa yksinomaan Jeesusta itseään ainutlaatuisena persoonana, jonka kerrotaan olevan Jumalan ainoa poika. Kaikki me muut olemme – niin meille kerrotaan – jollakin käsittämättömällä tavalla ”syyllisiä” siihen, että tämä yksittäinen viaton uhri joskus 2000 vuotta sitten tapettiin. Kristittyjen lietsoma pyhä viha jumalattomuutta kohtaan on selitettävissä sillä, että me jumalattomat olemme heidän uskomuksensa mukaan naulineet ristille viattoman uhrin pyytämättä anteeksi.
Kenet tahansa meistä voi kristillisen myytin mukaan sumeilematta ja oikeutetusti naulata ristille ja kiduttaa elävältä – lukuun ottamatta niitä pelastuneita, jotka suostuvat kuuliaisesti tunnustamaan tällaisen kuvitteellisen ”syyllisyytensä” kaikkinäkevän ja kaikkitietävän Jumalan edessä. Jo sen väittäminen, että jokainen meistä olisi yhtäläisesti ”Jumalan poika” ja ”viaton uhri”, olisi myytin kannalta jumalanpilkkaa. Tällaisen jumalanpilkan perusteella kerettiläisiä myös on vainottu, kidutettu ja poltettu.
Kristillisen paimenvallan ydin on siinä, että on olemassa kuvitteellinen yksi ylitse muiden – Suuri Johtaja, Herra, Meidän Yhteinen Hyvämme – jossa me kaikki olemme tasavertaisesti ja ulossulkemattomasti yhtä perhettä. Teema myös toistuu paimenvallan ”maallisissa” ilmenemismuodoissa. Ne, jotka eivät tunnusta kollektiivisen Leviathanin pyhää etuoikeutta, ovat loogisella välttämättömyydellä harhaoppisia.
Kauniista retoriikasta jää jäljelle kysymys, missä on näyttöä sellaisesta paimenvallasta, jolla ei olisi jo omalla sisäisellä logiikallaan taipumusta yllyttää meitä lähetyskäskyn nimissä vainoamaan kerettiläisyyttä. Ojakangas ei nähdäkseni myöskään täysin onnistu yrityksessään todistella, että uloussulkematon paimenvalta voitaisiin jotenkin loogisesti erottaa invisitorisesta oikeudettoman noitatuomion teemasta.
Ojakangas näkee lähetyskäskyssä pelkästään ulossulkemattoman ”vasemmistolaisen” yhteisön mallin – yhteisön, joka on periaatteessa avoin kaikille ja johon ”kuka tahansa” kelpaa juuri sellaisena kuin hän on. Ilmeisesti ainakin vapauden ja järjenmukaisuuden valistukselliset arvot joudutaan uhraamaan tällaisen tasa-arvoihanteen seurakunnalliselle alttarille.
Ojakangas vastustaa esimerkiksi stoalaista universalismin mallia (ja luultavasti samalla myös liberaalidemokraattista universalismia) sillä perusteella, että stoalainen recta ratio on normina ulossulkeva, koska se ei kelpuuta virheellistä järkeilyä tasavertaiseen asemaan oikean järkeilyn kanssa. Paavalilaisen ulossulkemattoman alkuseurakunnan paimenvaltaisessa syleilyssä ei saisi olla ratkaisevaa merkitystä sillä, vaikka alamainen järkeilisi virheellisesti.
Mielisairaala olisi luullakseni lähellä sellaista hoitolaa, jossa puhdas paimenvalta voisi toimia siten, että erotteleva lakihurskaus voidaan unohtaa. Eikö juuri kristillinen taivas ole sekin eräänlainen mielisairaalakuvitelma, jossa langenneet sielut pääsevät ”hyvän paimenen” ohjaamana siunattuun lepoon joutumatta olemaan vastuussa hairahduksistaan? Taustalla häämöttää unelma täydellisesti valvotusta yhteiskunnasta – unelma, josta vasemmistointellektuellit ovat jatkuvasti pyrkineet erottautumaan, mutta joka painajaisena palaa takaisin heidän unenomaiseen visiointiinsa.
Kun radikaalit vasemmistotutkijat ovat ansiokkaasti eritelleet esimerkiksi mielisairaalahoidossa tapahtuvia ulossulkemisen käytäntöjä, kiinnostuksen kohteena ei ole niinkään ollut kysymys liberaaleista vapauden rajoista eikä yksilöä vaanivasta vaarasta menettää negatiivinen vapaus mielivaltaisilla, puhtaasti paimenvaltaisilla ja oikeudettomilla perusteilla. Laitosvallan ongelmana ei ole ensisijaisesti nähty vapauden puuttumista, vaan erityislaitoksien ulossulkevuus; laitoksiin eivät joudu tasavertaisesti kaikki, vaan ainoastaan ne, jotka eivät kykene vastaamaan itse omista teoistaan vallitsevilla järjen ja oikeuden ehdoilla.
Vasemmistolaisuuden pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi uhkaa tällaisella logiikalla jäädä eräänlainen traumaattinen suhde vapauteen. Vapaus on pelottavaa, koska kaikki ihmiset eivät ole yhtä järkeviä eivätkä yhtä kykeneviä oppimaan itse omista virheistään. Jean Baudrillard onkin esittänyt, että tämäntapaisen pehmovasemmistoretoriikan taustalta löytyvä yhteiskuntaihanne olisi seiniltään pehmustettu hullujenhuone, josta ketään ei enää voitaisi sulkea ulos.
Kirjan ansiona voidaan pitää sitä, että se tuo esille tiettyjen usein vain pinnallisesti ymmärrettyjen läntisten vasemmistofilosofien (Foucault, Agamben, Girard, Habermas, Arendt) keskeisiä näkökulmia helppotajuisesti ja lukijaa puhuttelevasti. Näihin aikalaiskriittisiin näkökulmiin tutustuminen olisi nähdäkseni hyödyksi muillekin kuin vasemmistolaisille. Ateistisesta näkökulmasta on erityisen kiinnostavaa, miten syvälle juurtunutta raamatullinen tematiikka on länsimaisessa kulttuurissa ja filosofiassa – ja sitä tietä myös ”maallistuneessa” yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Ateistin näkökulmasta jää kuitenkin perustelematta, miksi esimerkiksi universaalien ihmisoikeuksien käsitteelle pitäisi hakea historiallista selitystä nimenomaan Raamatusta eikä esimerkiksi sekulaarista valistusfilosofiasta. Silmiinpistävällä tavalla Ojakangas ignoroi paitsi marxilaisen, myös liberaalin keskustelun, joiden yhteisenä nimittäjänä on voimakas sekulaarivaltion vaatimus.
Liberalistisista teoreetikoista tosin mainitaan John Rawls, jonka lähtöajatus tietämättömyyden verhosta (periaate, että yhteiskunnan arvoja pohtiessamme meidän tulisi olla tietämättömiä siitä, mihin asemaan me itse kyseisessä yhteiskunnassa joutuisimme) tulee Ojakankaan mukaan lähelle ulossulkemattoman yhteisön etiikkaa. Siitä seikasta, ettei Rawlsin edustamassa angloamerikkalaisen liberalismin ihmisoikeusetiikassa ole kovinkaan usein haettu apupremisseiksi mitään viittauksia jumalalliseen johdatukseen eikä paimenvaltaan, Ojakangas ei nähtävästi halua tehdä selviä johtopäätöksiä.
Ojakangas lopettaa teoksensa hurskaan liberaaliteologin tavoin johtopäätökseen, että emme enää tarvitse Jumalaa, vaan kristillistä lunastusta sen itsensä takia. Lunastuksen aiheena on Jumalan sijasta ihmiskunta itse, ja tämä on Ojakankaalle koko ”ulossulkemattoman demokraattisen yhteisön” filosofinen perusta.
Tämä kirja on kirjoitettu kuin tilaustyönä niille Irina Krohnia ja Pekka Eloa sympatisoiville vasemmistovihertävää imagoa rakenteleville virkateologeille, jotka tarvitsevat vakuuttavia perusteluja sille, että yhteiskunnallinen segregaatio (hui, mikä ruma sana!) on niin hirvittävä asia, että jo yksinään ”segregaation ehkäisemisen” nimissä on voitava pistää kaikki kansalaiset yhteiseen edistyksellisesti ”tunnustuksettomana” esitettyyn uskontotiedon opetukseen, jossa kaikki saadaan sisäistämään nämä harmonisen yhteiselomme kannalta niin välttämättömät poliittiset lunastusmyytit. Sanalla sanoen, teos edustaa mitä puhtaimmin vanhan kristillisen paimenvallan päivittämistä näennäissekulaariin muotoon - alibinaan nykyvasemmiston paljonpuhuttu ideologinen konkurssipesä, jonka varjolla kaikki tarjoukset ollaan ottavinaan vastaan (ainakin sikäli mikäli ne eivät edusta kylmää rationalismia ja uusliberalismia).
(Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 6/2002)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti