TOTALITARISMIN PELASTUSSANOMA

Kirkollinen monopoli on aikaisempina vuosisatoina ollut perustana uskonsodille, joissa osallisten näkökulmasta taistellaan heidän sielujensa pelastumisesta. Moderneissa noitavainoissa, jotka yleensä ovat olleet tuhovoimaltaan tehokkaampia kuin keskiaikaisen inkvisition aikaansaannokset, kyse on sisällöiltään näennäisesti maallistuneesta pelastususkonnollisen seurakunnallisuuden mallista, jonka Michel Foucault on nimennyt pastoraaliseksi vallaksi.

Pastoraalinen malli on yksi kolmesta tärkeimmästä länsimaiden historiaan vaikuttaneesta valtiollisen hallinnan filosofisesta mallista; kaksi muuta ovat luonnonoikeusperinteestä syntynyt oikeusvaltiomalli sekä machiavellistinen politikoinnin taito. Pastoraaliselle alamaisten haltuunottamiselle erikoislaatuista on se, että valistuneeseen järkeen pohjautuvan kaitselmuksen uskotaan olevan edellytyksenä hallittujen elämän parantamiselle. Tämä on mitä ilmeisimmin mahdollistanut nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltion muodostumisen, mutta samanaikaisesti myös nykyaikaisen totalitarismin, joka noudattaa sitä inkvisitorista kaavaa, että opilliseen kuulusteluun kietoutuva kidutus ja terrori voidaan myyttisesti uudelleennimetä jumalallisen armotyön elämää antavaksi muodoksi.

Kristillisen pelastussanoman ydinkohtana on oletus syntipukista, jonka veren vuodattaminen merkitsee maagisesti samaa kuin sielujen vapauttaminen. Sielu on raamatullisessa käsitteistössä samastettu verenkiertoon, jolloin veren vuodattaminen ruumiista vastaa maagisesti sielun puhdistumista. Veriuhrin välttämättömyys ei pohjaudu Jumalan kaikkihyvyyteen, vaan sielunvihollisen läsnäoloon. Koska evankeliumin uskottavuus kuitenkin vaatii uskoa veriseen sovitustyöhön, loputonta ja sovittamatonta vihollisuutta rakentava syntipukkioletus on pelastussanoman rituaaliselle toteuttamiselle välttämätön.

Raamatullinen syntipukkifilosofia on ollut bolshevismin ja fasismin keskeinen taustavoima, jonka avulla alamaisten kapinallisia mielialoja on voitu mobilisoida tuottamaan entistä totaalisempaa ja kuuliaisempaa valtioyhteenkuuluvuutta. Syntipukkifilosofian uudelleenmuokkaamana kapinallisuus ei enää kohdistu poliittiseen valtaan, vaan kansanvihollisiin, joiden kuriinlaittamisen rituaaliset ehdot poliittinen valta voi määritellä alamaisilleen.

Vihollisuuksien rituaalien kautta muodostuu totalitarismin edellyttämä myyttinen perusta pyhälle sodalle, joka ohittaa perinteisten sodanjulistusten oikeudelliset rajoitukset. Sota on nykyisin yhä enemmän pelastuksellista ja tapahtuu epäitsekkäästi kaikkien parhaaksi. Tällaisessa modernissa sodassa ei enää ole siviiliväestöä, sillä perinteinen siviilikohteiden tuhoamista rajoittava oikeusmoraali on ymmärrettävissä vain rajoituksena hallitsijan itsekkyydelle, jonka ei enää uskota olevan sodan takana.

Altruistinen hyökkäyssota

Sodan luonteen muuttuminen liittyy valtiovallan sisäisten merkityksien muuttumiseen, jossa oikeuspohjainen vallan oikeuttamisen muoto on asteittain väistynyt kirkon kaitselmustehtävien siirtyessä maallisille instituutioille. Kansallisvaltioita ja niiden muodostamia ylikansallisia liittoumia ei enää voida ymmärtää hallitsijan henkilökohtaisena omaisuuden hoitona, joka on oletuksena vielä Machiavellin valtiotaidossa. Valloitussodat eivät enää käsitteellisty valtion oikeuspiirin laajentamisena, jonka avulla voidaan alistaa uusia veroalamaisia valtion palvelukseen. Lähtökohtaisesti valtion päinvastoin oletetaan palvelevan jokaista alamaistaan ja poliittisen valvonnan tehtävänä on väestöjen elinolojen parantaminen.

Oikeusvaltion tai hyvinvointivaltion sijasta prototyyppinen moderni valtiomalli on eloonjäämisvaltio, jota hallitsee illuusio populaation iankaikkisesta elämästä yksittäisen ihmisen kuoleman jälkeen. Kansalainen on hyödyllinen siinä määrin kuin hän voi palvella kulloinkin vallitsevaa yhteiskunnan eloonjäämisharhaa. Sotia ei enää oikeuteta hallitsijan valtaoikeuksilla, joiden laillisuus voitaisiin kiistanalaistaa, vaan elämän välttämättömyydellä, joka jumalallisen armon tavoin menee oikeuden ylitse.

Modernille valloitussodalle ominaista on taisteluasemien määrittyminen hallitsijan veroalueen sijasta alamaisten nauttiman elintilan (Lebensraum) termein. Kansallissosialismi saattoi olla ensimmäinen tyylipuhdas esimerkki sellaisesta avoimesta valloituspolitiikasta, jossa ei enää ollut kysymys keisarin oman itsekkään valtapiirin rakentamisesta, vaan pastoraalisesta uhrautumisesta alamaisten elinehdoille. Tämä edellytti järjestelmää, jossa hallitsijoiden sijasta alamainen oli symbolisesti polttopisteessä ja jossa alamaisen myyttisistä ominaisuuksista muodostui oikeutus hallitsemiseen. Sosialistinen “uusi ihminen” ja kansallissosialistinen herrakansan edustaja ovat molemmat keinoja täyttää tämäntyyppisen uuden imperialismin myyttiset edellytykset.

Tämä uusi imperialistisen sopeuttamisen malli on pohjimmiltaan uskonnollisen kurin levittäytymisen malli, joka sisältyy islamin ja kristinuskon kaltaisiin lähetysuskontoihin. Länsimaisessa kulttuurissa tällaisella elämään kokonaisvaltaisesti puuttuvalla hallittavaksi tekemisen mallilla ei pitkään ollut poliittista merkitystä kirkon ja luostarilaitoksen ulkopuolella. Puhtaasti sotilasstrategisen geopolitiikan sijasta kyse on eläviä kehoja haltuunottavasta biopolitiikasta, joka näkyy valtiovallan yksityiskohtaisena kiinnostuksena alamaisten elintoimintoihin, kuten mielen ja kehon terveyteen, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. Hallitsijasuvun säilymisen sijasta modernin poliittisen vallan huolenaiheena on väestöjen eloonjääminen, joka noudattaa sitä pastoraalivaltaisen kaitselmuksen kaavaa, että ylempi valta on olemassa ohjatakseen alamaisten laumaa pelastukseen.

Rodunjalostuspolitiikka ei ollut natsien kavala keksintö, vaan oli ymmärrettävissä ainoastaan osana uuden, elämän myyttiseen parantamiseen suuntautuvan vallan voittokulkua. Natsien ansiota oli vain tämän geneettisen kiinnostuksen muokkaaminen osaksi sellaista vihollisuuksien rituaalia, jossa alamaisia voitiin mobilisoida pyhään sotaan.

Sielut kehojen vankiloina

Taistelu poliittisten tilojen hallinnasta on Foucault’n mukaan samanaikaisesti myös tauotonta sisällissotaa, jota käydään syvästi intiimillä mikrotasolla jokaisen yksittäisen alamaisen myyttisistä elämän ehdoista – sielusta ja verestä. Voimme nähdä sielun ja veren kontrollin jossain määrin vaihtoehtoisina. Elävään kehoon kohdistuva valvonta on kouriintuntuvasti erilaista riippuen siitä, kohdistuuko se mielentiloihin vai solutason ilmiöihin.

Jos kehoista tehdään hallittavia ”sielun” kautta, tämä merkitsee sitä, että hallittujen on kuviteltava olevansa valvonnan tai kuulustelun kohteina – aivan kuten syntisille kerrotaan, että Jumala tarkkailee heitä näkymättömissä taivaan takana. Tällöin yksityiskohtaisen valvonnan oikeuttamisen perustana on vaatimus sielun rehellisyydestä pelastuksellisen vallan edessä.

Foucault’n mukaan “sielua” ei ole mielekästä pitää puhtaasti kuvitteellisena, vaan pikemminkin tiettynä käsitteistönä, jonka kautta eläviä kehoja voidaan ottaa haltuun ja muovata hallittaviksi. Sielun käsitteistön varaan pohjautuu tietty käsitys ihmisyydestä, joka meille on rakennettu ja jossa meidän edelleenkin oletetaan olevan kristillisessä merkityksessä kuuliaisia, uskoimme Jumalaan tai emme:

Tämä todellinen ja ruumiiton sielu ei ole itsenäinen olio; se on elementti, johon vallan vaikutukset kytkeytyvät ja eräs tieto perustuu, koneisto, jonka avulla valtasuhteet tuottavat tiedon mahdollisuutta, ja tieto pitkittää ja vahvistaa vallan vaikutuksia. Tässä ei kuitenkaan saa erehtyä: teologien harhakuvaa, sielua, ei ole korvattu todellisella ihmisellä, joka olisi tiedon, filosofisen ajattelun tai teknisen asioihin puuttumisen kohde. Ihminen, josta meille puhutaan ja joka pitäisi vapauttaa, on jo itsessään seurausta itseään paljon syvemmästä alistamisesta. Hänessä asuu ”sielu”, johon hänen olemassaolonsa perustuu; tämä olemassaolo on itse osa hallinnasta, jonka valta kohdistaa ruumiiseen. Sielu on erään poliittisen anatomian seurausilmiö ja väline; sielu, ruumiin vankila.

Sielua haltuunottavassa tarkkailussa valvontakameroiden ja poliisitiedon taakse piiloutuva valta edustaa Jumalaa, jonka tiet ovat tutkimattomia. Tällaiselle vallalle tunnusomaista on, että me emme voi tietää sen toimintatapoja suhteessa omaan elämäämme, mutta sen uskotaan kuitenkin voivan olla perillä meidän toimintatavoistamme yksilöityinä tunnustavina henkilöinä, joiden sielullinen rehellisyys punnitaan sen kautta, miten käyttäydymme valvonnan edessä.

Sielun kautta tapahtuva haltuunotto on länsimaisessa kulttuurissa peräisin ripin ja inkvisition kuulustelukäytännöistä, joissa keinona tehdä alamaisista hallittavia oli saada heidät käsitteellisesti tunnustamaan syntejä Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä ja uskottavasti identifioimaan itseään omiin tunnustuksiinsa.

Marxilaisissa puoluediktatuureissa kaikki proletaarit kelpaavat tasavertaisesti pelastukselliseen yhteyteen; neuvostojärjestelmään sopeutumattomia aatteellisia poikkeamia ei voitu käsittää epäkelpoina aineksina, vaan väärän tietoisuuden aiheuttamina sairauksina, jotka voitiin hoitaa terapeuttisin keinoin. Länsimaissa harjoitettu epäkelpoisuuden psykologisointi, joka ilmenee esimerkiksi seksuaalisten poikkeavuuksien tai syrjäytyneisyyden selittämisenä yksilön omalla psykohistorialla, on varsin selvästi neuvostoliittolaisen mallin sukulaisilmiö, jolle ominaista on että yksilöiden kohtaamat yhteiskunnalliset häiriöt lääketieteellistetään.

Erityisesti maolaisessa järjestelmässä kristillisen mallin mukainen omaehtoinen tunnustaminen muodostui keskeiseksi toisinajattelun kontrollikeinoksi. “Taistelu liberalismia vastaan” oli taistelua sellaista lakihurskautta vastaan, joka mahdollisti ulkonaisen lainkuuliaisuuden ilman omakohtaista vakaumusta poliittisen vallan kaikkihyvyydestä. Uudelleenkoulutusleireillä ei useinkaan rangaistu mistään ulkoisesti toteennäytettävissä olevista rikoksista, vaan sen sijaan uudelleenkoulutettava sai oma-aloitteisesti kirjoittaa tunnustuksen niistä ideologisista erehdyksistä, joiden takia hän oli joutunut epäilyksen alaiseksi.

Totalitaarisen johtajan jumalallinen imago (jonka ei mitenkään tarvitse olla elollinen eikä tosiasiallinen hallitsija) voidaan nähdä tärkeänä juuri siltä kannalta, että hallituilla tulee olla jokin yhteisesti jaettu rituaalisen tunnustuksellisuuden viitepiste, jonka yhteydessä heidän yksityinen sielullinen rehellisyytensä voi tulla paljastetuksi. Emme voi tietää, olemmeko juuri nyt jonkin salaisen tarkkailijan (kuten CIA:n tai KGB:n) näkyvyyskentässä, mutta ajatus tällaisten tarkkailijoiden mahdollisesta olemassaolosta voi saada meitä sovittamaan käyttäytymistä vaistonvaraisesti ikään kuin tekomme ja ajatuksemme tapahtuisivat vallan silmien edessä. Kulkiessamme esimerkiksi tullin lävitse tiedämme, että pelkkä kuviteltu mahdollisuus tulla tarkastetuksi riittää tehoamaan, vaikka kiinni jäämisestä ei olisi mitään näkyvää tietoa.

Kuuliaisuus verelle

Kansallissosialismin geenipolitiikassa kyse oli aristokraattisesta sukujen perimälinjan symboliikasta, jolle oli lanseerattu moderniin hyvinvointiyhteiskuntaan soveltuvat, kansallisesti ’samassa veneessä’ olevien alamaisten valtioyhteenkuuluvuutta mystifioivat merkitykset. Ylhäisen veren suojelemisen sijalla oli nyt kansalaisten yhteisen veren puhtauden pelastaminen. Yksittäisen alamaisen kuuliaisuus verelle ei enää päättynyt verojen maksamiseen lääninherralle eikä kuolemiseen lääninherran veren säilyttämiseksi. Kuuliaisuus verelle oli nyt kuuliaisuutta sellaiselle mystiselle voimalle, jota alamainen itse kantoi valitun rodun edustajana mukanaan, mutta jonka kollektiiviset vaistot selitettiin hänen omaa tahtoaan perustavammaksi.

Natsien kuuliaisuus persoonattomalle elinvoimalle (“verelle” ja sen “vaistoille”) voi hyvin olla verrattavissa siihen, että intialaisessa uskonnollisuudessa ollaan valmiita hylkäämään kristillisesti ymmärretty ”omatunto” ja alistumaan sellaisen kurin alaisuuteen, jonka kautta uskotaan jonkin syvemmän persoonattoman elämänvoiman voivan manifestoitua. Koska ylhäisen veren aristokratialle alistumisella ei aikaisemmin ollut alamaisen puolelta sakraaleja merkityksiä, voi sanoa, että uskonnolliset merkitykset olivat laskeutuneet sinne, missä aikaisemmin oli ollut selkeästi ymmärrettävä alistussuhde.

Valvonta, joka kohdistuu ”vereen” tai täsmällisemmin solutasoon, ei suoraan hyödynnä kuvitelmaa taivaallisesta silmästä. Tällaisen valvonnan myyttinen oikeuttaminen liittyy kuitenkin tapoihin, joilla ”sielu” rakennetaan näkymättömän tarkkailun kohteena ja sisäistettynä valvonnan mekanismina. Solutason muuttujien valistuksellinen haltuunotto on avain sielujen tekemiseen kuuliaisiksi verelle, jonka puhtaus on meidän yhteinen asiamme. Kuuliaisuutta verelle tuotetaan silloin, kun säädellään elintoimintojen yksityiskäyttöä tarkoituksena jalostaa alamaisista mahdollisimman puhtaita ja terveitä väestöresursseja.

Veren puhtauden totaalinen kontrolli on tavoitteena paitsi geenipolitiikassa, myös esimerkiksi silloin, kun pyritään oikeuttamaan veren koostumukseen suoraan kohdistuva testaaminen osana huumekaupan vastaista mikropoliittista sisällissotaa. Joudumme ehkä hyvinkin pian olemaan kuuliaisia verelle, jonka puhtaus voidaan mitata molekulaarisen tarkasti milloin tahansa ja missä tahansa – ja jonka puhtautta valvotaan meidän oman turvallisuutemme ja eloonjäämisemme nimissä. Toisin kuin geeniperimän leviäminen, jonka valvonta edellyttää vain kohtalaisen satunnaisesti tapahtuvien lisääntymiselintoimintojen vartiointia, veri kiertää elimistössä joka ainoana elollisena minuuttina – ja tulee olemaan välttämätöntä pitää kliinisen valvonnan alaisena keskeytymättömästi, jos sen kemiallista puhtautta halutaan vartioida.

Humanismin verijuhlat

Voi olla kohtalokkaasti harhaanjohtavaa olettaa Frankfurtin koulukunnan tavoin, että totalitarismi edellyttää jonkinlaista humanistiset arvot kieltävää, elämänvastaisen ja kyynisen asenteen sisäistänyttä persoonallisuutta. Vaikka “saksalaista mielenlaatua“ onkin esitetty natsismin selitysmalliksi, niin fasismin nousua on kuitenkin harvemmin edes yritetty selittää italialaisen mentaliteetin legendaarisella otollisuudella mikrotarkkaan kurinalaisuuteen. Ennemminkin selityksiä kannattaisi etsiä katolisten kulttuurien viehtymyksestä teatteriin, joka tempaa kansanjoukot esityksellisesti mukaansa ohitse kurin merkityksenantojen.

Uskontojen pelastuksellisissa rituaaleissa tärkeintä on välitön elämyksellinen uskottavuus eikä lainkaan se, mihin tarkkaan ottaen aiotaan pelastua. Kyse on paljolti sellaisesta kollektiivisesta vietellyksi tulemisesta, jossa vaistonvaraisen yhteenkuuluvuuden tunne ajaa sekä kurin vaatimuksien että aatteellisesti sisällöllisten kysymyksien ohitse - ja joka kiteytyy Mussolinin sisällötöntä uskottavuutta viestivässä puheessa: “Meillä fasisteilla ei ole mitään aatteellista doktriinia; meidän doktriininamme on teko.”

Koska moniarvoisessa hyvinvointiyhteiskunnassa totalitaarisen hallinnan edellyttämää valtioyhteenkuuluvuutta on mahdotonta rakentaa monienkaan yhteisesti jaettujen positiivisten elämänarvojen varaan, pelastuksellisessa sortopolitiikassa keskeisellä sijalla on oltava positiiviselta vaihtoehtosisällöltään köyhdytetty negatiivinen ohjelma sellaisia fantasiavihollisia kuten juutalaisia, kommunismia, pääomasijoittajia tai islamin uhkaa vastaan. Ei ole sattumaa, että syntipukit ovat joko ulkoisia vihollisia tai yhteiskunnan sisäisiä vähemmistöjä, sillä juuri tämä on edellytys hallintoalamaisten suuren enemmistön osallistamiselle valtioyhteenkuuluvuuteen. Kuten Friedrich A. Hayek toteaa, ”Ihmisten on helpompi olla samaa mieltä negatiivisesta ohjelmasta – viholliseen kohdistuvasta vihasta tai paremmin menestyviin kohdistuvasta kateudesta – kuin mistään positiivisesta tehtävästä.” Positiivisilla hyvinvoinnin lupauksilla yksinään ei voida oikeuttaa sellaista noitavainojen politiikkaa, jonka taakse on voitava saada suurten kansanjoukkojen vilpitön uskollisuus.

Randolph Bournen mukaan ”Sota on valtion terveydenhoitoa”, sillä vain sotatila voi uusintaa sellaista kansalaisidentiteettiä, jossa kansalaisuus tulee vieraantumattomasti määritellyksi valtioyhteenkuuluvuuden kautta. Elämää pelastusmyytin mukaisesti hallinnoiva väkivaltakoneisto tarvitsee näyttämölleen ajanmukaisia vihollisuuksien rituaaleja, joissa repression tekniikoita itseisarvoistetaan. Jotta elämä voisi hymyillä valtiossa, tarkoituksenmukaisuussyistä aloitetun väkivallan on oltava pyhää sellaisella tavalla, että sen kyseenalaistamista ei voida ottaa vakavasti.

Humanististen arvojen maailmanlaajuinen voittokulku ei välttämättä tule merkitsemään uutta tuhatvuotista Ihmisyyden Valtakuntaa, jossa miekat viimeinkin taotaan auroiksi. Se voi nykyisessä maailmantilanteessa merkitä myös kristillisten pyhän sodan rituaalien maallistumista, jolle on ominaista, että ”ihmiskuntaa” myyttisesti edustavat sotilaalliset liittoumat eivät enää operaatioillaan aloita sotaa, vaan aloittavat rauhan. Kuten aikaisemminkin, maallisen väkivallan pyhittäminen edellyttää, että sen alistavuuteen viitataan kiertoilmaisuilla – ja pelastukselliset kiertoilmaisut voidaan sujuvasti ammentaa niistä uusista maailmanparannuksen opeista, jotka rituaalisesti ovat suuntautuvinaan alistavaa valtaa vastaan.

Humanistiseen vapautumispuheeseen sisältyy toisinaan utopistinen oletus jonkinlaisesta “vapautuneesta” arvomaailmasta, joka ei ole tätä maailmaa hallitsevien kyynisten valtarakenteiden tuottama. Tämä on kristillinen oletus sielun puhtaudesta - ja seuraukset ovat usein olleet sen mukaisia. Ne, jotka osaavat sovittaa sanansa siten, että ovat puhuvinaan “vallitsevan järjestelmän” ulkopuolelta (jostakin toisesta todellisuudesta käsin), omaavat tämän kristillisen synti- ja pelastuslogiikan mukaisesti ‘puhujan edun’ - ja juuri heillä on valtaa saada laajoja joukkoja kuulijoita mukaan vallan alaisuuteen. Mikään ei ole parempaa vallassa oleville kuin vedota johonkin “humanitaaristen arvojen” kaltaiseen pastoraaliseen puhtauteen, jonka taakse voidaan piiloutua.

USA:n joukot eivät ole Afganistanissa alistamassa öljynkuljetusreittejä länsimaiden herruuteen, vaan taistelemassa sellaista uhkaa vastaan, jonka kauheus jo yksinään käy keskiaikaisten noitavainoperiaatteiden mukaisesti ’todisteeksi’ siitä, että sotilaalliset iskut kohdistuvat oikeaan osoitteeseen – ja jonka hävittämisessä on lisäksi kyse humanismin vapautuksellisten maailmanparannusarvojen valtapiirin tehokkaasta laajentamisesta.

Pyhän sodan tuonpuoleisuus

Sekulaarihumanismi on perinteisesti lähtenyt siitä, että uskonnot ovat virheellisiä uskomuksia, mutta tämä ei ole tyhjentävä selitys uskonnollisuudelle myyttisenä ja rituaalisena koosteena. Uskontoperinteissä on ennenkin sodittu vanhentunutta ”taikauskoa” vastaan. Se, mitä kiertelevästi kutsutaan ”maallistumiseksi”, on eräänlainen kristillisten myyttien sisäisiä merkityksiä ajanmukaistava uusi uskonpuhdistus, jossa suuri osa vanhasta papistosta menettää arvovaltaansa. Sisältöjen muuttuessa näennäisesti sekulaareiksi tietyn uskonnon myyttinen ja hierarkinen rakenne voi edelleen säilyä samana. Kristillisessä maailmassa tämä tarkoittaa sitä, että humanitaaristen arvojen nimissä julistettu sotilaallinen lähetyskäsky säilyy poliittisten laumojen kaitsemisen myyttisenä edellytyksenä tavoilla, jotka on puhdistettu taikauskosta. Jo nyt elämme kulttuurissa, jossa kristillispohjaisen pyhän sodan oikeutuksen kyseenalaistaminen on tullut vaikeaksi leimautumatta idealistiksi, joka ei elä tässä maailmassa.

Toisin kuin islam, kristinusko on toisinaan ollut pasifistista – mutta kristillinen pasifistisuus pohjautuu käsitykseen vihollisuuksien tuonpuoleisuudesta, jossa ihmisellä ei ole valtaa rauhan tekemiseen. Aikaisemmin pyhän sodan tuonpuoleisuus siirsi voiton ja häviön näkymättömän maailman ongelmiksi. Modernissa pyhässä sodassa sen sijaan ei ole näkyviä pidäkkeitä, koska sen pyhyys on tämänpuoleista eikä enää suhteudu odotuksiin tulevasta palkkiosta. Ulkonaisesti se vastaa nykyisin islamilaista pyhää sotaa, jossa on kyse kaitselmuksellisen valtapiirin laajentamisesta tässä maailmassa.

Nykyisin, kun tiede on osoittanut maailmankaikkeuden äärettömät mittasuhteet, jokainen uskovainen tietää maan päällisen paratiisin mahdottomuudeksi – ja saattaa jo sen vuoksi pidättyä tarttumasta miekkaan, johon tarttuminen hukuttaa vereen. Pyhä sota on sotaa, jota ei ole koskaan mahdollista lopettaa maan päällisissä rajoittuneissa ja syntisissä oloissa – ja jota varten käyttöön otetut sielujen mobilisoinnin tekniikat on siten periaatteessa tarkoitettu aina pysyviksi järjestelyiksi. Kirkollisen mallin mukainen järjestelmä ei voi toimia ilman kuviteltua vihollista, koska ilman sielunvihollisen läsnäoloa ei ole uskottavaa perustaa evankeliumille. Hyvää vihollista ei ole tarkoituskaan voittaa sotilaallisesti.

Niin kauan kuin pelastususkonnollisuus oli uskoa tuonpuoleiseen kohtaloon, yksilön uhrautuvaisuus ei aina ollut sidoksissa maan päällisen populaation eloonjäämiseen. Oli mahdollista kiistää koko sivilisaation maan päällisen eloonjäämisen arvo, jos se joutui ristiriitaan aineettomien arvojen kanssa – jotka joillekin uskovaisille saattoivat merkitä sodan oikeutuksen kieltämistä sillä perusteella, että ihmisellä ei ole oikeutta ottaa itselleen Jumalan auktoriteettia toisen ihmisen elämän ylitse. Usko Jumalan suunnitelmaan oli taikauskoa, mutta tämä taikauskoisuus ei sentään pohjautunut oletuksiin ihmispopulaation maan päällisestä kohtalosta, joka olisi jonkin valistuneen suunnittelutoimiston hallittavissa.

1900-luvun totalitaariset joukkoliikkeet ovat kaikki saarnanneet ihmiskunnan pelastumista tässä maailmassa - ja asettaneet juuri tällä pelastustyöllään koko ihmiskunnan jatkumisen ennenaikaisesti vaakalaudalle. Ihmiskunnan eloonjäämisen fantasia on maallistuneessa yhteiskunnassa jäljelle jäänyt keino alistaa ainutkertainen elämä jollekin kuoleman jälkeiselle iankaikkisuudelle, johon liittyy kuviteltu ennustettavuus. Kuuliaisuutta populaatioiden iankaikkisen elämän ehdoille saarnataan tieteellisen totuuden nimissä, mutta totuudella ei ole mitään valtaa elämän arvon ylitse. Elämämme syvällisimmätkin tarkoitukset ovat todellisuudessa meidän omia kuvitelmiamme, jotka eivät voi alistua eloonjäämiselle, vaan kuolevat vääjäämättä meidän mukanamme. Kuten Arno Gruen toteaa,

Ne jotka manipuloivat politiikan, vallan ja hallitsemisen abstraktioita, pitävät yksinkertaisesti selvänä, että se, mikä johtaa eloonjäämiseen, edustaa aina kaikkein parasta. Tällaiset ajatukset juontuvat Darwinin ideoiden väärinkäsittämisestä. Darwinin käsitejärjestelmässä ”tarkoituksenmukaisin” ei merkitse samaa kuin ”paras”. Tarkoituksenmukaisin organismi kestämään elossa ydinsodan on torakka. Se ilmeisesti perii meidän planeettamme!

Silti elämme yhä eloonjääneiden maailmassa, jossa emme milloinkaan voi olla varmoja, että aurinko tulisi nousemaan vielä huomenna. Jo muinaiset atsteekit, joiden kulttuuri lopulta pelastettiin luovalla hävitystyöllä, tiesivät, että aurinkoa on jatkuvasti ruokittava ihmisverellä, jotta se säteilisi.

Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 1/2002