MICCHADITTHI - väärä mielipide

TOTALITARISMIN PELASTUSSANOMA

2008-01-06T16:42:00.001-08:00

Kirkollinen monopoli on aikaisempina vuosisatoina ollut perustana uskonsodille, joissa osallisten näkökulmasta taistellaan heidän sielujensa pelastumisesta. Moderneissa noitavainoissa, jotka yleensä ovat olleet tuhovoimaltaan tehokkaampia kuin keskiaikaisen inkvisition aikaansaannokset, kyse on sisällöiltään näennäisesti maallistuneesta pelastususkonnollisen seurakunnallisuuden mallista, jonka Michel Foucault on nimennyt pastoraaliseksi vallaksi.

Pastoraalinen malli on yksi kolmesta tärkeimmästä länsimaiden historiaan vaikuttaneesta valtiollisen hallinnan filosofisesta mallista; kaksi muuta ovat luonnonoikeusperinteestä syntynyt oikeusvaltiomalli sekä machiavellistinen politikoinnin taito. Pastoraaliselle alamaisten haltuunottamiselle erikoislaatuista on se, että valistuneeseen järkeen pohjautuvan kaitselmuksen uskotaan olevan edellytyksenä hallittujen elämän parantamiselle. Tämä on mitä ilmeisimmin mahdollistanut nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltion muodostumisen, mutta samanaikaisesti myös nykyaikaisen totalitarismin, joka noudattaa sitä inkvisitorista kaavaa, että opilliseen kuulusteluun kietoutuva kidutus ja terrori voidaan myyttisesti uudelleennimetä jumalallisen armotyön elämää antavaksi muodoksi.

Kristillisen pelastussanoman ydinkohtana on oletus syntipukista, jonka veren vuodattaminen merkitsee maagisesti samaa kuin sielujen vapauttaminen. Sielu on raamatullisessa käsitteistössä samastettu verenkiertoon, jolloin veren vuodattaminen ruumiista vastaa maagisesti sielun puhdistumista. Veriuhrin välttämättömyys ei pohjaudu Jumalan kaikkihyvyyteen, vaan sielunvihollisen läsnäoloon. Koska evankeliumin uskottavuus kuitenkin vaatii uskoa veriseen sovitustyöhön, loputonta ja sovittamatonta vihollisuutta rakentava syntipukkioletus on pelastussanoman rituaaliselle toteuttamiselle välttämätön.

Raamatullinen syntipukkifilosofia on ollut bolshevismin ja fasismin keskeinen taustavoima, jonka avulla alamaisten kapinallisia mielialoja on voitu mobilisoida tuottamaan entistä totaalisempaa ja kuuliaisempaa valtioyhteenkuuluvuutta. Syntipukkifilosofian uudelleenmuokkaamana kapinallisuus ei enää kohdistu poliittiseen valtaan, vaan kansanvihollisiin, joiden kuriinlaittamisen rituaaliset ehdot poliittinen valta voi määritellä alamaisilleen.

Vihollisuuksien rituaalien kautta muodostuu totalitarismin edellyttämä myyttinen perusta pyhälle sodalle, joka ohittaa perinteisten sodanjulistusten oikeudelliset rajoitukset. Sota on nykyisin yhä enemmän pelastuksellista ja tapahtuu epäitsekkäästi kaikkien parhaaksi. Tällaisessa modernissa sodassa ei enää ole siviiliväestöä, sillä perinteinen siviilikohteiden tuhoamista rajoittava oikeusmoraali on ymmärrettävissä vain rajoituksena hallitsijan itsekkyydelle, jonka ei enää uskota olevan sodan takana.

Altruistinen hyökkäyssota

Sodan luonteen muuttuminen liittyy valtiovallan sisäisten merkityksien muuttumiseen, jossa oikeuspohjainen vallan oikeuttamisen muoto on asteittain väistynyt kirkon kaitselmustehtävien siirtyessä maallisille instituutioille. Kansallisvaltioita ja niiden muodostamia ylikansallisia liittoumia ei enää voida ymmärtää hallitsijan henkilökohtaisena omaisuuden hoitona, joka on oletuksena vielä Machiavellin valtiotaidossa. Valloitussodat eivät enää käsitteellisty valtion oikeuspiirin laajentamisena, jonka avulla voidaan alistaa uusia veroalamaisia valtion palvelukseen. Lähtökohtaisesti valtion päinvastoin oletetaan palvelevan jokaista alamaistaan ja poliittisen valvonnan tehtävänä on väestöjen elinolojen parantaminen.

Oikeusvaltion tai hyvinvointivaltion sijasta prototyyppinen moderni valtiomalli on eloonjäämisvaltio, jota hallitsee illuusio populaation iankaikkisesta elämästä yksittäisen ihmisen kuoleman jälkeen. Kansalainen on hyödyllinen siinä määrin kuin hän voi palvella kulloinkin vallitsevaa yhteiskunnan eloonjäämisharhaa. Sotia ei enää oikeuteta hallitsijan valtaoikeuksilla, joiden laillisuus voitaisiin kiistanalaistaa, vaan elämän välttämättömyydellä, joka jumalallisen armon tavoin menee oikeuden ylitse.

Modernille valloitussodalle ominaista on taisteluasemien määrittyminen hallitsijan veroalueen sijasta alamaisten nauttiman elintilan (Lebensraum) termein. Kansallissosialismi saattoi olla ensimmäinen tyylipuhdas esimerkki sellaisesta avoimesta valloituspolitiikasta, jossa ei enää ollut kysymys keisarin oman itsekkään valtapiirin rakentamisesta, vaan pastoraalisesta uhrautumisesta alamaisten elinehdoille. Tämä edellytti järjestelmää, jossa hallitsijoiden sijasta alamainen oli symbolisesti polttopisteessä ja jossa alamaisen myyttisistä ominaisuuksista muodostui oikeutus hallitsemiseen. Sosialistinen “uusi ihminen” ja kansallissosialistinen herrakansan edustaja ovat molemmat keinoja täyttää tämäntyyppisen uuden imperialismin myyttiset edellytykset.

Tämä uusi imperialistisen sopeuttamisen malli on pohjimmiltaan uskonnollisen kurin levittäytymisen malli, joka sisältyy islamin ja kristinuskon kaltaisiin lähetysuskontoihin. Länsimaisessa kulttuurissa tällaisella elämään kokonaisvaltaisesti puuttuvalla hallittavaksi tekemisen mallilla ei pitkään ollut poliittista merkitystä kirkon ja luostarilaitoksen ulkopuolella. Puhtaasti sotilasstrategisen geopolitiikan sijasta kyse on eläviä kehoja haltuunottavasta biopolitiikasta, joka näkyy valtiovallan yksityiskohtaisena kiinnostuksena alamaisten elintoimintoihin, kuten mielen ja kehon terveyteen, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. Hallitsijasuvun säilymisen sijasta modernin poliittisen vallan huolenaiheena on väestöjen eloonjääminen, joka noudattaa sitä pastoraalivaltaisen kaitselmuksen kaavaa, että ylempi valta on olemassa ohjatakseen alamaisten laumaa pelastukseen.

Rodunjalostuspolitiikka ei ollut natsien kavala keksintö, vaan oli ymmärrettävissä ainoastaan osana uuden, elämän myyttiseen parantamiseen suuntautuvan vallan voittokulkua. Natsien ansiota oli vain tämän geneettisen kiinnostuksen muokkaaminen osaksi sellaista vihollisuuksien rituaalia, jossa alamaisia voitiin mobilisoida pyhään sotaan.

Sielut kehojen vankiloina

Taistelu poliittisten tilojen hallinnasta on Foucault’n mukaan samanaikaisesti myös tauotonta sisällissotaa, jota käydään syvästi intiimillä mikrotasolla jokaisen yksittäisen alamaisen myyttisistä elämän ehdoista – sielusta ja verestä. Voimme nähdä sielun ja veren kontrollin jossain määrin vaihtoehtoisina. Elävään kehoon kohdistuva valvonta on kouriintuntuvasti erilaista riippuen siitä, kohdistuuko se mielentiloihin vai solutason ilmiöihin.

Jos kehoista tehdään hallittavia ”sielun” kautta, tämä merkitsee sitä, että hallittujen on kuviteltava olevansa valvonnan tai kuulustelun kohteina – aivan kuten syntisille kerrotaan, että Jumala tarkkailee heitä näkymättömissä taivaan takana. Tällöin yksityiskohtaisen valvonnan oikeuttamisen perustana on vaatimus sielun rehellisyydestä pelastuksellisen vallan edessä.

Foucault’n mukaan “sielua” ei ole mielekästä pitää puhtaasti kuvitteellisena, vaan pikemminkin tiettynä käsitteistönä, jonka kautta eläviä kehoja voidaan ottaa haltuun ja muovata hallittaviksi. Sielun käsitteistön varaan pohjautuu tietty käsitys ihmisyydestä, joka meille on rakennettu ja jossa meidän edelleenkin oletetaan olevan kristillisessä merkityksessä kuuliaisia, uskoimme Jumalaan tai emme:

Tämä todellinen ja ruumiiton sielu ei ole itsenäinen olio; se on elementti, johon vallan vaikutukset kytkeytyvät ja eräs tieto perustuu, koneisto, jonka avulla valtasuhteet tuottavat tiedon mahdollisuutta, ja tieto pitkittää ja vahvistaa vallan vaikutuksia. Tässä ei kuitenkaan saa erehtyä: teologien harhakuvaa, sielua, ei ole korvattu todellisella ihmisellä, joka olisi tiedon, filosofisen ajattelun tai teknisen asioihin puuttumisen kohde. Ihminen, josta meille puhutaan ja joka pitäisi vapauttaa, on jo itsessään seurausta itseään paljon syvemmästä alistamisesta. Hänessä asuu ”sielu”, johon hänen olemassaolonsa perustuu; tämä olemassaolo on itse osa hallinnasta, jonka valta kohdistaa ruumiiseen. Sielu on erään poliittisen anatomian seurausilmiö ja väline; sielu, ruumiin vankila.

Sielua haltuunottavassa tarkkailussa valvontakameroiden ja poliisitiedon taakse piiloutuva valta edustaa Jumalaa, jonka tiet ovat tutkimattomia. Tällaiselle vallalle tunnusomaista on, että me emme voi tietää sen toimintatapoja suhteessa omaan elämäämme, mutta sen uskotaan kuitenkin voivan olla perillä meidän toimintatavoistamme yksilöityinä tunnustavina henkilöinä, joiden sielullinen rehellisyys punnitaan sen kautta, miten käyttäydymme valvonnan edessä.

Sielun kautta tapahtuva haltuunotto on länsimaisessa kulttuurissa peräisin ripin ja inkvisition kuulustelukäytännöistä, joissa keinona tehdä alamaisista hallittavia oli saada heidät käsitteellisesti tunnustamaan syntejä Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä ja uskottavasti identifioimaan itseään omiin tunnustuksiinsa.

Marxilaisissa puoluediktatuureissa kaikki proletaarit kelpaavat tasavertaisesti pelastukselliseen yhteyteen; neuvostojärjestelmään sopeutumattomia aatteellisia poikkeamia ei voitu käsittää epäkelpoina aineksina, vaan väärän tietoisuuden aiheuttamina sairauksina, jotka voitiin hoitaa terapeuttisin keinoin. Länsimaissa harjoitettu epäkelpoisuuden psykologisointi, joka ilmenee esimerkiksi seksuaalisten poikkeavuuksien tai syrjäytyneisyyden selittämisenä yksilön omalla psykohistorialla, on varsin selvästi neuvostoliittolaisen mallin sukulaisilmiö, jolle ominaista on että yksilöiden kohtaamat yhteiskunnalliset häiriöt lääketieteellistetään.

Erityisesti maolaisessa järjestelmässä kristillisen mallin mukainen omaehtoinen tunnustaminen muodostui keskeiseksi toisinajattelun kontrollikeinoksi. “Taistelu liberalismia vastaan” oli taistelua sellaista lakihurskautta vastaan, joka mahdollisti ulkonaisen lainkuuliaisuuden ilman omakohtaista vakaumusta poliittisen vallan kaikkihyvyydestä. Uudelleenkoulutusleireillä ei useinkaan rangaistu mistään ulkoisesti toteennäytettävissä olevista rikoksista, vaan sen sijaan uudelleenkoulutettava sai oma-aloitteisesti kirjoittaa tunnustuksen niistä ideologisista erehdyksistä, joiden takia hän oli joutunut epäilyksen alaiseksi.

Totalitaarisen johtajan jumalallinen imago (jonka ei mitenkään tarvitse olla elollinen eikä tosiasiallinen hallitsija) voidaan nähdä tärkeänä juuri siltä kannalta, että hallituilla tulee olla jokin yhteisesti jaettu rituaalisen tunnustuksellisuuden viitepiste, jonka yhteydessä heidän yksityinen sielullinen rehellisyytensä voi tulla paljastetuksi. Emme voi tietää, olemmeko juuri nyt jonkin salaisen tarkkailijan (kuten CIA:n tai KGB:n) näkyvyyskentässä, mutta ajatus tällaisten tarkkailijoiden mahdollisesta olemassaolosta voi saada meitä sovittamaan käyttäytymistä vaistonvaraisesti ikään kuin tekomme ja ajatuksemme tapahtuisivat vallan silmien edessä. Kulkiessamme esimerkiksi tullin lävitse tiedämme, että pelkkä kuviteltu mahdollisuus tulla tarkastetuksi riittää tehoamaan, vaikka kiinni jäämisestä ei olisi mitään näkyvää tietoa.

Kuuliaisuus verelle

Kansallissosialismin geenipolitiikassa kyse oli aristokraattisesta sukujen perimälinjan symboliikasta, jolle oli lanseerattu moderniin hyvinvointiyhteiskuntaan soveltuvat, kansallisesti ’samassa veneessä’ olevien alamaisten valtioyhteenkuuluvuutta mystifioivat merkitykset. Ylhäisen veren suojelemisen sijalla oli nyt kansalaisten yhteisen veren puhtauden pelastaminen. Yksittäisen alamaisen kuuliaisuus verelle ei enää päättynyt verojen maksamiseen lääninherralle eikä kuolemiseen lääninherran veren säilyttämiseksi. Kuuliaisuus verelle oli nyt kuuliaisuutta sellaiselle mystiselle voimalle, jota alamainen itse kantoi valitun rodun edustajana mukanaan, mutta jonka kollektiiviset vaistot selitettiin hänen omaa tahtoaan perustavammaksi.

Natsien kuuliaisuus persoonattomalle elinvoimalle (“verelle” ja sen “vaistoille”) voi hyvin olla verrattavissa siihen, että intialaisessa uskonnollisuudessa ollaan valmiita hylkäämään kristillisesti ymmärretty ”omatunto” ja alistumaan sellaisen kurin alaisuuteen, jonka kautta uskotaan jonkin syvemmän persoonattoman elämänvoiman voivan manifestoitua. Koska ylhäisen veren aristokratialle alistumisella ei aikaisemmin ollut alamaisen puolelta sakraaleja merkityksiä, voi sanoa, että uskonnolliset merkitykset olivat laskeutuneet sinne, missä aikaisemmin oli ollut selkeästi ymmärrettävä alistussuhde.

Valvonta, joka kohdistuu ”vereen” tai täsmällisemmin solutasoon, ei suoraan hyödynnä kuvitelmaa taivaallisesta silmästä. Tällaisen valvonnan myyttinen oikeuttaminen liittyy kuitenkin tapoihin, joilla ”sielu” rakennetaan näkymättömän tarkkailun kohteena ja sisäistettynä valvonnan mekanismina. Solutason muuttujien valistuksellinen haltuunotto on avain sielujen tekemiseen kuuliaisiksi verelle, jonka puhtaus on meidän yhteinen asiamme. Kuuliaisuutta verelle tuotetaan silloin, kun säädellään elintoimintojen yksityiskäyttöä tarkoituksena jalostaa alamaisista mahdollisimman puhtaita ja terveitä väestöresursseja.

Veren puhtauden totaalinen kontrolli on tavoitteena paitsi geenipolitiikassa, myös esimerkiksi silloin, kun pyritään oikeuttamaan veren koostumukseen suoraan kohdistuva testaaminen osana huumekaupan vastaista mikropoliittista sisällissotaa. Joudumme ehkä hyvinkin pian olemaan kuuliaisia verelle, jonka puhtaus voidaan mitata molekulaarisen tarkasti milloin tahansa ja missä tahansa – ja jonka puhtautta valvotaan meidän oman turvallisuutemme ja eloonjäämisemme nimissä. Toisin kuin geeniperimän leviäminen, jonka valvonta edellyttää vain kohtalaisen satunnaisesti tapahtuvien lisääntymiselintoimintojen vartiointia, veri kiertää elimistössä joka ainoana elollisena minuuttina – ja tulee olemaan välttämätöntä pitää kliinisen valvonnan alaisena keskeytymättömästi, jos sen kemiallista puhtautta halutaan vartioida.

Humanismin verijuhlat

Voi olla kohtalokkaasti harhaanjohtavaa olettaa Frankfurtin koulukunnan tavoin, että totalitarismi edellyttää jonkinlaista humanistiset arvot kieltävää, elämänvastaisen ja kyynisen asenteen sisäistänyttä persoonallisuutta. Vaikka “saksalaista mielenlaatua“ onkin esitetty natsismin selitysmalliksi, niin fasismin nousua on kuitenkin harvemmin edes yritetty selittää italialaisen mentaliteetin legendaarisella otollisuudella mikrotarkkaan kurinalaisuuteen. Ennemminkin selityksiä kannattaisi etsiä katolisten kulttuurien viehtymyksestä teatteriin, joka tempaa kansanjoukot esityksellisesti mukaansa ohitse kurin merkityksenantojen.

Uskontojen pelastuksellisissa rituaaleissa tärkeintä on välitön elämyksellinen uskottavuus eikä lainkaan se, mihin tarkkaan ottaen aiotaan pelastua. Kyse on paljolti sellaisesta kollektiivisesta vietellyksi tulemisesta, jossa vaistonvaraisen yhteenkuuluvuuden tunne ajaa sekä kurin vaatimuksien että aatteellisesti sisällöllisten kysymyksien ohitse - ja joka kiteytyy Mussolinin sisällötöntä uskottavuutta viestivässä puheessa: “Meillä fasisteilla ei ole mitään aatteellista doktriinia; meidän doktriininamme on teko.”

Koska moniarvoisessa hyvinvointiyhteiskunnassa totalitaarisen hallinnan edellyttämää valtioyhteenkuuluvuutta on mahdotonta rakentaa monienkaan yhteisesti jaettujen positiivisten elämänarvojen varaan, pelastuksellisessa sortopolitiikassa keskeisellä sijalla on oltava positiiviselta vaihtoehtosisällöltään köyhdytetty negatiivinen ohjelma sellaisia fantasiavihollisia kuten juutalaisia, kommunismia, pääomasijoittajia tai islamin uhkaa vastaan. Ei ole sattumaa, että syntipukit ovat joko ulkoisia vihollisia tai yhteiskunnan sisäisiä vähemmistöjä, sillä juuri tämä on edellytys hallintoalamaisten suuren enemmistön osallistamiselle valtioyhteenkuuluvuuteen. Kuten Friedrich A. Hayek toteaa, ”Ihmisten on helpompi olla samaa mieltä negatiivisesta ohjelmasta – viholliseen kohdistuvasta vihasta tai paremmin menestyviin kohdistuvasta kateudesta – kuin mistään positiivisesta tehtävästä.” Positiivisilla hyvinvoinnin lupauksilla yksinään ei voida oikeuttaa sellaista noitavainojen politiikkaa, jonka taakse on voitava saada suurten kansanjoukkojen vilpitön uskollisuus.

Randolph Bournen mukaan ”Sota on valtion terveydenhoitoa”, sillä vain sotatila voi uusintaa sellaista kansalaisidentiteettiä, jossa kansalaisuus tulee vieraantumattomasti määritellyksi valtioyhteenkuuluvuuden kautta. Elämää pelastusmyytin mukaisesti hallinnoiva väkivaltakoneisto tarvitsee näyttämölleen ajanmukaisia vihollisuuksien rituaaleja, joissa repression tekniikoita itseisarvoistetaan. Jotta elämä voisi hymyillä valtiossa, tarkoituksenmukaisuussyistä aloitetun väkivallan on oltava pyhää sellaisella tavalla, että sen kyseenalaistamista ei voida ottaa vakavasti.

Humanististen arvojen maailmanlaajuinen voittokulku ei välttämättä tule merkitsemään uutta tuhatvuotista Ihmisyyden Valtakuntaa, jossa miekat viimeinkin taotaan auroiksi. Se voi nykyisessä maailmantilanteessa merkitä myös kristillisten pyhän sodan rituaalien maallistumista, jolle on ominaista, että ”ihmiskuntaa” myyttisesti edustavat sotilaalliset liittoumat eivät enää operaatioillaan aloita sotaa, vaan aloittavat rauhan. Kuten aikaisemminkin, maallisen väkivallan pyhittäminen edellyttää, että sen alistavuuteen viitataan kiertoilmaisuilla – ja pelastukselliset kiertoilmaisut voidaan sujuvasti ammentaa niistä uusista maailmanparannuksen opeista, jotka rituaalisesti ovat suuntautuvinaan alistavaa valtaa vastaan.

Humanistiseen vapautumispuheeseen sisältyy toisinaan utopistinen oletus jonkinlaisesta “vapautuneesta” arvomaailmasta, joka ei ole tätä maailmaa hallitsevien kyynisten valtarakenteiden tuottama. Tämä on kristillinen oletus sielun puhtaudesta - ja seuraukset ovat usein olleet sen mukaisia. Ne, jotka osaavat sovittaa sanansa siten, että ovat puhuvinaan “vallitsevan järjestelmän” ulkopuolelta (jostakin toisesta todellisuudesta käsin), omaavat tämän kristillisen synti- ja pelastuslogiikan mukaisesti ‘puhujan edun’ - ja juuri heillä on valtaa saada laajoja joukkoja kuulijoita mukaan vallan alaisuuteen. Mikään ei ole parempaa vallassa oleville kuin vedota johonkin “humanitaaristen arvojen” kaltaiseen pastoraaliseen puhtauteen, jonka taakse voidaan piiloutua.

USA:n joukot eivät ole Afganistanissa alistamassa öljynkuljetusreittejä länsimaiden herruuteen, vaan taistelemassa sellaista uhkaa vastaan, jonka kauheus jo yksinään käy keskiaikaisten noitavainoperiaatteiden mukaisesti ’todisteeksi’ siitä, että sotilaalliset iskut kohdistuvat oikeaan osoitteeseen – ja jonka hävittämisessä on lisäksi kyse humanismin vapautuksellisten maailmanparannusarvojen valtapiirin tehokkaasta laajentamisesta.

Pyhän sodan tuonpuoleisuus

Sekulaarihumanismi on perinteisesti lähtenyt siitä, että uskonnot ovat virheellisiä uskomuksia, mutta tämä ei ole tyhjentävä selitys uskonnollisuudelle myyttisenä ja rituaalisena koosteena. Uskontoperinteissä on ennenkin sodittu vanhentunutta ”taikauskoa” vastaan. Se, mitä kiertelevästi kutsutaan ”maallistumiseksi”, on eräänlainen kristillisten myyttien sisäisiä merkityksiä ajanmukaistava uusi uskonpuhdistus, jossa suuri osa vanhasta papistosta menettää arvovaltaansa. Sisältöjen muuttuessa näennäisesti sekulaareiksi tietyn uskonnon myyttinen ja hierarkinen rakenne voi edelleen säilyä samana. Kristillisessä maailmassa tämä tarkoittaa sitä, että humanitaaristen arvojen nimissä julistettu sotilaallinen lähetyskäsky säilyy poliittisten laumojen kaitsemisen myyttisenä edellytyksenä tavoilla, jotka on puhdistettu taikauskosta. Jo nyt elämme kulttuurissa, jossa kristillispohjaisen pyhän sodan oikeutuksen kyseenalaistaminen on tullut vaikeaksi leimautumatta idealistiksi, joka ei elä tässä maailmassa.

Toisin kuin islam, kristinusko on toisinaan ollut pasifistista – mutta kristillinen pasifistisuus pohjautuu käsitykseen vihollisuuksien tuonpuoleisuudesta, jossa ihmisellä ei ole valtaa rauhan tekemiseen. Aikaisemmin pyhän sodan tuonpuoleisuus siirsi voiton ja häviön näkymättömän maailman ongelmiksi. Modernissa pyhässä sodassa sen sijaan ei ole näkyviä pidäkkeitä, koska sen pyhyys on tämänpuoleista eikä enää suhteudu odotuksiin tulevasta palkkiosta. Ulkonaisesti se vastaa nykyisin islamilaista pyhää sotaa, jossa on kyse kaitselmuksellisen valtapiirin laajentamisesta tässä maailmassa.

Nykyisin, kun tiede on osoittanut maailmankaikkeuden äärettömät mittasuhteet, jokainen uskovainen tietää maan päällisen paratiisin mahdottomuudeksi – ja saattaa jo sen vuoksi pidättyä tarttumasta miekkaan, johon tarttuminen hukuttaa vereen. Pyhä sota on sotaa, jota ei ole koskaan mahdollista lopettaa maan päällisissä rajoittuneissa ja syntisissä oloissa – ja jota varten käyttöön otetut sielujen mobilisoinnin tekniikat on siten periaatteessa tarkoitettu aina pysyviksi järjestelyiksi. Kirkollisen mallin mukainen järjestelmä ei voi toimia ilman kuviteltua vihollista, koska ilman sielunvihollisen läsnäoloa ei ole uskottavaa perustaa evankeliumille. Hyvää vihollista ei ole tarkoituskaan voittaa sotilaallisesti.

Niin kauan kuin pelastususkonnollisuus oli uskoa tuonpuoleiseen kohtaloon, yksilön uhrautuvaisuus ei aina ollut sidoksissa maan päällisen populaation eloonjäämiseen. Oli mahdollista kiistää koko sivilisaation maan päällisen eloonjäämisen arvo, jos se joutui ristiriitaan aineettomien arvojen kanssa – jotka joillekin uskovaisille saattoivat merkitä sodan oikeutuksen kieltämistä sillä perusteella, että ihmisellä ei ole oikeutta ottaa itselleen Jumalan auktoriteettia toisen ihmisen elämän ylitse. Usko Jumalan suunnitelmaan oli taikauskoa, mutta tämä taikauskoisuus ei sentään pohjautunut oletuksiin ihmispopulaation maan päällisestä kohtalosta, joka olisi jonkin valistuneen suunnittelutoimiston hallittavissa.

1900-luvun totalitaariset joukkoliikkeet ovat kaikki saarnanneet ihmiskunnan pelastumista tässä maailmassa - ja asettaneet juuri tällä pelastustyöllään koko ihmiskunnan jatkumisen ennenaikaisesti vaakalaudalle. Ihmiskunnan eloonjäämisen fantasia on maallistuneessa yhteiskunnassa jäljelle jäänyt keino alistaa ainutkertainen elämä jollekin kuoleman jälkeiselle iankaikkisuudelle, johon liittyy kuviteltu ennustettavuus. Kuuliaisuutta populaatioiden iankaikkisen elämän ehdoille saarnataan tieteellisen totuuden nimissä, mutta totuudella ei ole mitään valtaa elämän arvon ylitse. Elämämme syvällisimmätkin tarkoitukset ovat todellisuudessa meidän omia kuvitelmiamme, jotka eivät voi alistua eloonjäämiselle, vaan kuolevat vääjäämättä meidän mukanamme. Kuten Arno Gruen toteaa,

Ne jotka manipuloivat politiikan, vallan ja hallitsemisen abstraktioita, pitävät yksinkertaisesti selvänä, että se, mikä johtaa eloonjäämiseen, edustaa aina kaikkein parasta. Tällaiset ajatukset juontuvat Darwinin ideoiden väärinkäsittämisestä. Darwinin käsitejärjestelmässä ”tarkoituksenmukaisin” ei merkitse samaa kuin ”paras”. Tarkoituksenmukaisin organismi kestämään elossa ydinsodan on torakka. Se ilmeisesti perii meidän planeettamme!

Silti elämme yhä eloonjääneiden maailmassa, jossa emme milloinkaan voi olla varmoja, että aurinko tulisi nousemaan vielä huomenna. Jo muinaiset atsteekit, joiden kulttuuri lopulta pelastettiin luovalla hävitystyöllä, tiesivät, että aurinkoa on jatkuvasti ruokittava ihmisverellä, jotta se säteilisi.

Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 1/2002

HYVÄN PAIMENEN POLITIIKKAA

2008-01-06T15:47:00.000-08:00

Mika Ojakangas: KENEN TAHANSA POLITIIKKA. Kohti ulossulkematonta demokraattista yhteisöä. Tutkijaliitto, Helsinki 2002. ISBN 952-5169-21-9, 126 sivua.

Toisin kuin esim. USA:ssa, vapaa-ajattelijaliike on Suomessa ollut vahvasti sidoksissa työväenliikkeeseen. Porvarillinen sivistyneistö on pitänyt kiinni hegeliläisestä virkamiesvaltiosta, jossa papit ovat virkamiehiä muiden joukossa. Koska selkeä liberalismi on perinteenä lähes olematon, sekulaarivaltion ideaa ovat Suomessa puolustaneet enimmäkseen marxilaiset ja muut vasemmistolaiset.

Asetelma hajosi 1990-luvulla. Läntisistä vasemmistoperinteistä poiketen suomalainen marxismi oli ollut neuvostovetoista ja sen aatteellinen pohja romahti miltei yhdessä yössä, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Yllättäen suomalainen vasemmisto löysi itsensä ajelehtimasta vailla kokoavaa aatteellista viitepistettä.

Älyllisen vararikon kohdatessa on turvattu aatehistorian kaatopaikalta löytyviin ideologian murusiin – siihen kierrätysjätteeseen, joka oikeistollekin on jo menneen talven lumia. Kun ”maallistunut” oikeisto varastaa itselleen rationalistisen imagon, vasemmiston piiriin muodostuu sosiaalinen tilaus todistella jopa kristinuskon ”alkuperäistä” vasemmistolaisuutta.

Mika Ojakangas kuuluu niihin uudempiin vasemmistointellektuelleihin, jotka ovat vastanneet tähän haasteeseen. Ojakankaan mukaan vasemmistolaisuuden perustana on utooppinen (kirjaimellisesti toisesta maailmasta oleva) ”ulossulkemattoman poliittisen yhteisön” käsite, joka pohjautuu Paavalin (alk. Saul) julistukseen, että kaikki kansat ovat yhtä Jeesuksessa Kristuksessa.

Oikeistolaista on Ojakankaan mukaan se, että poliittisten yhteisöjen periaatteisiin kuuluu joidenkin jättäminen ulkopuolelle siitä yhteisestä hyvästä (hyvinvoinnista tai oikeuksista), mitä yhteisö mahdollistaa jäsenilleen. Periaatteessa kaikki reaaliset yhteisöt ovat tässä mielessä oikeistolaisia, koska esimerkiksi hyvinvointivaltion mahdollistama yhteinen hyvä koskee vain sisäpiiriläisiä.

Sikäli kuin perusajatuksessa on jotakin järkeä, se on nähdäkseni vain monimutkaisempi tapa sanoa, että vallitsevien yhteiskuntien realiteeteista ei ole mahdollista päätellä, minkälaisia yhteiskunnan arvojen tulisi olla. Humen giljotiini ei kuitenkaan ole muodissa punavihertävissä uusvasemmistopiireissä, sillä uuden vasemmistoimagon rakentamisessa on haluttu erottautua liberaaleista. Sen vuoksi tämä yksinkertainen asia halutaan sanoa kiertoteitse vetoamalla jonkinlaiseen taivasten valtakunnasta tulevaan vapahdukselliseen johdatukseen.

Ojakangas rakentaa visionsa Michel Foucault’n valtakriittisesti tarkastelemaan kristillisen paimenvallan malliin, jonka historiallisena perustana on ollut aggressiivinen lähetyskäsky. Ojakangas toteaa suoralta kädeltä, että juuri tällaisen paimenvallan laskeutuminen jumalallisista korkeuksistaan valtioiden virallisen politiikan tasolle on ollut keskeisenä syynä sille, että viime vuosisadan sodat ovat olleet totaalisia ja että ne on mielletty hallitsijan itsekkään eduntavoittelun sijasta jonkinlaisena alamaisten kollektiivisen elossapysymisen epäitsekkäänä ehtona (vrt. aikaisempi artikkelini ”Pastoraalivalta ja totalitarismi”, VA 1/2002). Tästä huolimatta Ojakangas on päättänyt viimeiseen saakka puolustaa juuri tätä paimenvallan retoriikkaa tienä kohti ”vasemmistolaista” yhteisöä.

”Hyvän paimenen” hallinnointietiikan puolustaminen on epäilemättä strateginen valinta, jolla halutaan turvata jonkinlaisia perusteita nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltiomallin mukaiselle kehitykselle, jossa valtio on vähitellen ottanut tehtävikseen ne elämää hallinnoivat tavoitteet, jotka aikaisemmin kuuluivat kirkollisen vallan piiriin. Nykyisin valtio voidaankin Foucault’n mukaan mieltää ikään kuin alamaisensa luojana, jonka hoivissa jokainen syntyy ja jonka asettamilla ehdoilla jokaista voidaan pitää elossa – ja jonka kautta alamainen tulee pelastuksellisesti lunastetuksi eräänlaisessa poliittisen yhteisön keskisessä pyhässä ehtoollisessa. Vasemmistolaista on Ojakankaan tulkinnan mukaan lähetyskäskyn toteuttaminen siten, että jokaisesta, ”kenestä tahansa” pitää voida ulossulkemattomasti tehdä osallinen tähän sekularisoituneen paimenvallan pyhyyteen.

Totalitaariset järjestelmät ovat tunnetusti hyödyntäneet juuri paimenvallan retoriikkaa, ja tämän myös Ojakangas avoimesti myöntää tarkastellessaan Adolf Hitleriä poliittisena sielunpaimenena. Ojakangas väittää kuitenkin, että totalitarismi ei ole ”aitoa” paimenvaltaa, koska se perustuu edelleen valtioon, joka väkivaltakoneistona on välttämättä ulossulkeva. Utooppinen alkuseurakunnallinen yhteisö perustuisi väkivallattomuuteen eikä enää tuomitsisi kerettiläisiä inkvisition edessä. Argumentti muistuttaa erehdyttävästi hurskastelevan kristityn esittämää selitystä sille, miksi hänen oppiensa nimissä on voitu vainota niin monia vääräuskoisia.

Ojakankaan mielestä kristillinen viattoman veriuhrin myytti on ”todelliselta” sanomaltaan uhrauksen vastainen eikä kristillinen lähetyskäsky näin ollen voinut oikeuttaa noitavainoja. Ojakangas rakentaa poliittisteologisen perustelunsa René Girardin esittämän Kristus-tulkinnan varaan.

Girardin poliittisen uhriteorian mukaan jokainen väkivaltaan pohjautuva poliittinen yhteisö pysyy koossa sellaisen viattomiin syntipukkeihin kohdistuvan rituaalisen uhraamisen avulla, joka mahdollistaa yhteisön jäsenten keskuudessa lynkkausmielialan tuottamisen. Lynkkausmieliala on välttämätön ehto ulossulkevan väkivaltaisen yhteisön jatkuvuudelle. Girardin mukaan syntipukin tosiasiallinen viattomuus ja mielivaltaisuus on pidettävä salassa niiltä, joiden keskuudessa halutaan tuottaa yhteisöä koossapitävää lynkkausmielialaa. Yhteinen syntipukkirituaali hajoaisi, jos olisi yleisessä tietoisuudessa, että uhri on viaton.

Kristusmyytin mukainen Jeesus on sellainen julkinen syntipukki, jonka viattomuus uhrina tulee paljastetuksi. Tällä perusteella sekä Girard että Ojakangas pitävät kristinuskoa nimenomaan uhrauksen vastaisena ja katsovat, että kirkon toimeenpanemien noitavainojen syynä on ennemmin sellaisen pakanakulttuurin vaikutus, joka on ollut olemassa kyseisellä alueella jo ennen kristillisen miekkalähetyksen tuloa. Historiallisten tosiasioiden taustaa vasten päätelmä vastaisi sitä, että juutalaisten joukkotuhon väitettäisiin johtuneen juutalaisuuden turmelevasta vaikutuksesta natsismiin (tosin Girardin teoriasta on esitetty myös ateistishenkisempiä ja liberaalimpia tulkintoja - ks. esim. Robert Danninin visio oikeusvaltiorituaalien rauhaa rakentavasta vaikutuksesta).

Girardin päätelmä on lisäksi hyvin ongelmallinen siksi, että kristillisen myytin tunnustama ”viaton uhri” tarkoittaa yksinomaan Jeesusta itseään ainutlaatuisena persoonana, jonka kerrotaan olevan Jumalan ainoa poika. Kaikki me muut olemme – niin meille kerrotaan – jollakin käsittämättömällä tavalla ”syyllisiä” siihen, että tämä yksittäinen viaton uhri joskus 2000 vuotta sitten tapettiin. Kristittyjen lietsoma pyhä viha jumalattomuutta kohtaan on selitettävissä sillä, että me jumalattomat olemme heidän uskomuksensa mukaan naulineet ristille viattoman uhrin pyytämättä anteeksi.

Kenet tahansa meistä voi kristillisen myytin mukaan sumeilematta ja oikeutetusti naulata ristille ja kiduttaa elävältä – lukuun ottamatta niitä pelastuneita, jotka suostuvat kuuliaisesti tunnustamaan tällaisen kuvitteellisen ”syyllisyytensä” kaikkinäkevän ja kaikkitietävän Jumalan edessä. Jo sen väittäminen, että jokainen meistä olisi yhtäläisesti ”Jumalan poika” ja ”viaton uhri”, olisi myytin kannalta jumalanpilkkaa. Tällaisen jumalanpilkan perusteella kerettiläisiä myös on vainottu, kidutettu ja poltettu.

Kristillisen paimenvallan ydin on siinä, että on olemassa kuvitteellinen yksi ylitse muiden – Suuri Johtaja, Herra, Meidän Yhteinen Hyvämme – jossa me kaikki olemme tasavertaisesti ja ulossulkemattomasti yhtä perhettä. Teema myös toistuu paimenvallan ”maallisissa” ilmenemismuodoissa. Ne, jotka eivät tunnusta kollektiivisen Leviathanin pyhää etuoikeutta, ovat loogisella välttämättömyydellä harhaoppisia.

Kauniista retoriikasta jää jäljelle kysymys, missä on näyttöä sellaisesta paimenvallasta, jolla ei olisi jo omalla sisäisellä logiikallaan taipumusta yllyttää meitä lähetyskäskyn nimissä vainoamaan kerettiläisyyttä. Ojakangas ei nähdäkseni myöskään täysin onnistu yrityksessään todistella, että uloussulkematon paimenvalta voitaisiin jotenkin loogisesti erottaa invisitorisesta oikeudettoman noitatuomion teemasta.

Ojakangas näkee lähetyskäskyssä pelkästään ulossulkemattoman ”vasemmistolaisen” yhteisön mallin – yhteisön, joka on periaatteessa avoin kaikille ja johon ”kuka tahansa” kelpaa juuri sellaisena kuin hän on. Ilmeisesti ainakin vapauden ja järjenmukaisuuden valistukselliset arvot joudutaan uhraamaan tällaisen tasa-arvoihanteen seurakunnalliselle alttarille.

Ojakangas vastustaa esimerkiksi stoalaista universalismin mallia (ja luultavasti samalla myös liberaalidemokraattista universalismia) sillä perusteella, että stoalainen recta ratio on normina ulossulkeva, koska se ei kelpuuta virheellistä järkeilyä tasavertaiseen asemaan oikean järkeilyn kanssa. Paavalilaisen ulossulkemattoman alkuseurakunnan paimenvaltaisessa syleilyssä ei saisi olla ratkaisevaa merkitystä sillä, vaikka alamainen järkeilisi virheellisesti.

Mielisairaala olisi luullakseni lähellä sellaista hoitolaa, jossa puhdas paimenvalta voisi toimia siten, että erotteleva lakihurskaus voidaan unohtaa. Eikö juuri kristillinen taivas ole sekin eräänlainen mielisairaalakuvitelma, jossa langenneet sielut pääsevät ”hyvän paimenen” ohjaamana siunattuun lepoon joutumatta olemaan vastuussa hairahduksistaan? Taustalla häämöttää unelma täydellisesti valvotusta yhteiskunnasta – unelma, josta vasemmistointellektuellit ovat jatkuvasti pyrkineet erottautumaan, mutta joka painajaisena palaa takaisin heidän unenomaiseen visiointiinsa.

Kun radikaalit vasemmistotutkijat ovat ansiokkaasti eritelleet esimerkiksi mielisairaalahoidossa tapahtuvia ulossulkemisen käytäntöjä, kiinnostuksen kohteena ei ole niinkään ollut kysymys liberaaleista vapauden rajoista eikä yksilöä vaanivasta vaarasta menettää negatiivinen vapaus mielivaltaisilla, puhtaasti paimenvaltaisilla ja oikeudettomilla perusteilla. Laitosvallan ongelmana ei ole ensisijaisesti nähty vapauden puuttumista, vaan erityislaitoksien ulossulkevuus; laitoksiin eivät joudu tasavertaisesti kaikki, vaan ainoastaan ne, jotka eivät kykene vastaamaan itse omista teoistaan vallitsevilla järjen ja oikeuden ehdoilla.

Vasemmistolaisuuden pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi uhkaa tällaisella logiikalla jäädä eräänlainen traumaattinen suhde vapauteen. Vapaus on pelottavaa, koska kaikki ihmiset eivät ole yhtä järkeviä eivätkä yhtä kykeneviä oppimaan itse omista virheistään. Jean Baudrillard onkin esittänyt, että tämäntapaisen pehmovasemmistoretoriikan taustalta löytyvä yhteiskuntaihanne olisi seiniltään pehmustettu hullujenhuone, josta ketään ei enää voitaisi sulkea ulos.

Kirjan ansiona voidaan pitää sitä, että se tuo esille tiettyjen usein vain pinnallisesti ymmärrettyjen läntisten vasemmistofilosofien (Foucault, Agamben, Girard, Habermas, Arendt) keskeisiä näkökulmia helppotajuisesti ja lukijaa puhuttelevasti. Näihin aikalaiskriittisiin näkökulmiin tutustuminen olisi nähdäkseni hyödyksi muillekin kuin vasemmistolaisille. Ateistisesta näkökulmasta on erityisen kiinnostavaa, miten syvälle juurtunutta raamatullinen tematiikka on länsimaisessa kulttuurissa ja filosofiassa – ja sitä tietä myös ”maallistuneessa” yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Ateistin näkökulmasta jää kuitenkin perustelematta, miksi esimerkiksi universaalien ihmisoikeuksien käsitteelle pitäisi hakea historiallista selitystä nimenomaan Raamatusta eikä esimerkiksi sekulaarista valistusfilosofiasta. Silmiinpistävällä tavalla Ojakangas ignoroi paitsi marxilaisen, myös liberaalin keskustelun, joiden yhteisenä nimittäjänä on voimakas sekulaarivaltion vaatimus.

Liberalistisista teoreetikoista tosin mainitaan John Rawls, jonka lähtöajatus tietämättömyyden verhosta (periaate, että yhteiskunnan arvoja pohtiessamme meidän tulisi olla tietämättömiä siitä, mihin asemaan me itse kyseisessä yhteiskunnassa joutuisimme) tulee Ojakankaan mukaan lähelle ulossulkemattoman yhteisön etiikkaa. Siitä seikasta, ettei Rawlsin edustamassa angloamerikkalaisen liberalismin ihmisoikeusetiikassa ole kovinkaan usein haettu apupremisseiksi mitään viittauksia jumalalliseen johdatukseen eikä paimenvaltaan, Ojakangas ei nähtävästi halua tehdä selviä johtopäätöksiä.

Ojakangas lopettaa teoksensa hurskaan liberaaliteologin tavoin johtopäätökseen, että emme enää tarvitse Jumalaa, vaan kristillistä lunastusta sen itsensä takia. Lunastuksen aiheena on Jumalan sijasta ihmiskunta itse, ja tämä on Ojakankaalle koko ”ulossulkemattoman demokraattisen yhteisön” filosofinen perusta.

Tämä kirja on kirjoitettu kuin tilaustyönä niille Irina Krohnia ja Pekka Eloa sympatisoiville vasemmistovihertävää imagoa rakenteleville virkateologeille, jotka tarvitsevat vakuuttavia perusteluja sille, että yhteiskunnallinen segregaatio (hui, mikä ruma sana!) on niin hirvittävä asia, että jo yksinään ”segregaation ehkäisemisen” nimissä on voitava pistää kaikki kansalaiset yhteiseen edistyksellisesti ”tunnustuksettomana” esitettyyn uskontotiedon opetukseen, jossa kaikki saadaan sisäistämään nämä harmonisen yhteiselomme kannalta niin välttämättömät poliittiset lunastusmyytit. Sanalla sanoen, teos edustaa mitä puhtaimmin vanhan kristillisen paimenvallan päivittämistä näennäissekulaariin muotoon - alibinaan nykyvasemmiston paljonpuhuttu ideologinen konkurssipesä, jonka varjolla kaikki tarjoukset ollaan ottavinaan vastaan (ainakin sikäli mikäli ne eivät edusta kylmää rationalismia ja uusliberalismia).

(Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 6/2002)

AJOJAHTI TIETEELLISTÄ AJATTELUA VASTAAN

2007-12-30T11:35:00.000-08:00

Janne Kivivuori: Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin. Nemo, Helsinki 2003. ISBN 952-5180-58-1, 197 s.

Tieteellistä ajattelua vastaan on noussut ryhtiliike, jonka ideologiana on konservatiivinen uusmoralismi. Tämä sivistyneistön sisäinen ryhtiliike esiintyy usein muodikkaasti feministisenä, vihreänä tai vasemmistolaisena, mutta toistelee tieteenvastaisessa retoriikassaan niitä samoja konservatiivisia argumentteja, joilla kirkko on vuosisatojen ajan vaatinut luonnontieteellisen tutkimuksen tukahduttamista.

Moraalinäkökohtiin vedotaan erityisesti silloin, kun vastustetaan luonnontieteellisten ajatusmallien soveltamista ihmistutkimukseen. Evoluutiopsykologian väitetään tekevän miehistä sovinistisia raiskausautomaatteja. Television luontodokumenttien on väitetty uhkaavan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia, koska niissä ei enää sepitetä tarinoita kilteistä ja harmonisista eläinperheistä.

Erityisen uhkaavana on koettu, että ihmisen käyttäytyminen voisi johtua luonnontieteellisistä tosiasioista. Kokonaiset tutkimusalat on päätetty määritellä poliittisesti arveluttaviksi, vaikka niissä olisi ollut kyse vain tosiasiaoletusten testaamisesta eikä poliittisista kannanotoista siihen, miten asioiden tulisi olla.

Vasemmistolukeneiston suosiossa on käsitys ”joustavasta ihmisestä”, jonka persoonallisuus on ympäristötekijöiden tuote. Yliopistohumanismin vaalima ihmiskuva halutaan ”pelastaa” sitä horjuttavilta uusilta tieteenaloilta, kuten aivotutkimukselta ja sosiobiologialta. Luonnontieteitä ei kritisoida niiden väitetystä epätotuudesta, vaan kyse on siitä, että Galileon kaukoputkeen ei haluta katsoa, koska ”pahan tiedon” leviämisen pelätään horjuttavan yhteisiä arvoja.

Totuuden politiikka

Tiede ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke. Tieteelliset ongelmanasettelut ovat usein riippuvaisia ympäröivän yhteiskunnan valtaeduista, joita ilman koko tiedettä ei olisi. Tiedon poliittisuus on postmodernin tiedekritiikin muotisana, jonka nimissä tieteellisten väittämien totuus on julistettu sivuseikaksi.

Jos tiede on osa yhteiskuntaa, myös kulttuurieliitin harjoittama tiedekritiikki on sitä, eikä lainkaan sen puhtaampaa vallitsevista valtaeduista. Kivivuoren teoksessa kysytäänkin, minkälaisia valtaetuja palvelee se, että jonkin väitetään olevan ”pahaa tietoa”, joka on sidoksissa poliittisesti arveluttaviin valtaetuihin.

Tiedekritiikissä hallitsevaksi kysymykseksi nostetaan totuuden sijasta se, minkälaisten teorioiden uskominen todeksi johtaa poliittisesti toivottuihin seurauksiin. Tieteen tuloksista (ainakin virallisesti hyväksytyistä tuloksista) haluttaisiin päättää poliittisesti, jotta vallitseva todellisuuskäsitys (erityisesti ihmistieteiden alueella) säilyisi poliittisesti korrektina.

Kivivuoren mukaan taustalla on klassinen uskonnonperustajan valtaetu, joka on puettu maallistuneen kulttihumanismin valekaapuun. Platon puhui ”hyvästä myytistä”, jonka avulla ihmiset voidaan saada käyttäytymään toivotulla tavalla. Valtio-opin klassikot Machiavellista Hobbesiin korostivat uskonnon tarkoituksenmukaisuutta yhteiskuntarauhan kannalta. Tieteellistä keskustelua voitiin käydä suljetuin ovin, mutta tiedon leviämistä oli rajoitettava sosiaalisen järjestyksen nimessä.

Valistus ja kulttihumanismi

Valistusfilosofit kannattivat eräänlaista kahden totuuden oppia, jonka mukaan tieteellinen ajattelu oli eliittiä varten. Voltaire sanoi, ettei usko ikuiseen kadotukseen, mutta että on hyvä että hänen palvelijansa uskovat siihen. Uskonto nähtiin joukkona hyödyllisiä sepitteitä, jotka olivat ”käytännöllisesti tosia” siinä mielessä, että ne pitivät sivistymätöntä rahvasta hyveen polulla.

Ateismi nähtiin liian vaikeana palana laajalle yleisölle – ja sen vuoksi haluttiin tuottaa uskonnonomaista kulttihumanismia, joka muistuttaisi sellaista seurakunnallisuutta, mitä ihmiset olivat etsineet uskonnosta. Rationaalista etiikkaa ei katsottu voitavan opettaa kansalle, vaan sen sijaan haluttiin humanistista seremoniallisuutta, joka voisi korvata kristinuskon. Tähän pohjautui Rousseaun ajatus kansalaisuskonnosta, jonka omaksuminen ei vaatisi kansalta filosofista päänvaivaa.

Rousseaun mukaan valtiolle oli tärkeää, että kansalaisten velvollisuudet voitaisiin vahvistaa myytin kautta, jonka pohjana olisi rituaalinen usko yhteiskuntasopimukseen. Hänen demokratiakäsityksensä perustui myyttiin kansasta oliona jolla on tahto. Hän oli selvillä siitä, että uskominen tällaiseen myyttiseen olioon ei ollut mahdollista luopumatta yksilön oikeuksiin sidotuista vapauden ja järjen periaatteista, joiden leviämistä kansan keskuuteen hän määrätietoisesti vastusti: ”Kaikkivaltias Jumala, vapauta meidät valistuksesta!”

Rousseaun oppi, jonka mukaan demokratia tarkoittaa valtiovallan myyttistä oikeuttamista ”kansan tahdolla”, toteutui hänen oppilaansa Robespierren johtamassa yhteishyvän valiokunnassa. Robespierrea on syystä nimitetty “Rousseaun veriseksi kädeksi”, jota juuri Rousseaun opit auttoivat sivuuttamaan ne luovuttamattomat ihmisoikeudet, joitten nimissä tasavalta oli pystytetty.

Kulttihumanismissa “kansasta” tuli jumalaan verrattava uskomusolento, jonka nimissä rajoittamaton valtiovalta saattoi hallita. Oleellista ei enää ollut, millä tavoin hallintoelimet toteuttivat edustamiensa yksittäisien kansalaisten oikeuksia, sillä giljotiinin voitiin rituaalisesti uskottavalla tavalla julistaa ilmaisevan sitä myyttistä kansa-olion yhteistahtoa, joka oli kansalaisten tahdon yläpuolella.

Rousseauta on pidetty valistusfilosofina, mutta ilman häntä tieteenvastainen ristiretki ei olisi saanut päälleen kansanvaltaisuuden sädekehää. Tiede uhkasi kansalaisuskonnon vaatimaa uskoa. ”Luonto on halunnut säästää ihmisen tieteeltä niin kuin äiti, joka ottaa vaarallisen aseen lapsen käsistä.” Uusi uljas uskonto, jossa ”kansan tahto” korvasi jumalan tahdon, päätettiin rakentaa siten, että se olisi uskovien kannalta vapautumista järjen kahleista, jotka vieraannuttivat yksilöitä kansan syvemmistä vaistoista.

Kansalaisuskonnosta fasismiin

Modernin sosiologian perustaminen tieteenalana oli Kivivuoren mukaan osa ideologista vastareaktiota valistusliberalismin jumalattomuutta vastaan, jota kaikkien puolueitten konservatiivit muistavat aina moittia yksilökeskeisestä järjen palvonnasta. Kaitsevan auktoriteetin valtaa ei enää perusteltu sillä, että se tietäisi totuuden alamaisiaan paremmin, vaan sellaista etuoikeutettua valta-asemaa perusteltiin nyt ”tieteellisesti” inhimillisellä myyttien tarpeella, jota ilman yhteiskunnallinen harmonia tuhoutuisi.

Sosiologian perustaja Emile Durkheim kehitteli rousseaulaista ajatusta ihmisyyden kultista, joka pitemmällä tähtäimellä syrjäyttäisi jumalauskon. Kultin perususkonkappaleena olisi myyttiin pohjautuva usko yksilöistä erottuvan yhteiskunnan olemassaoloon, jonka ohjauksessa yksilön moraalinen elämä on mahdollista. Kultin ylimpänä papistona olisivat sosiologit, joilla olisi hallussaan tieto siitä, minkälaisia uskomuksia tarvitaan kansan ohjaamiseen kohti yleistä hyvää.

Johtoajatuksena oli platonistinen ”hyvän myytin” idea. Uskonto nähtiin viime kädessä epätotena, mutta korvaamattomana sosiaalisen järjestyksen olemassaololle. Jollei uskomuksien kohteena olisi jumalaa, olisi välttämätöntä luoda myytti ”yhteiskunnasta” moraalisena kaitsijana, jonka kuvitteellista tahtoa auktoriteetit ovat päteviä tulkitsemaan.

Modernin sivistyneistön olemassaolo luokkana vastaa sitä poliittista tehtävää, joka on pappisluokalla feodaaliyhteiskunnassa. Kyse on erityisestä vallasta kertoa hallintoalamaisille sellainen virallisesti hyväksytty ”totuus”, jota ei voida luonnontieteellisin menetelmin koetella. Luonnontieteitten tulokset on koettu tällaisen auktoriteetin asemaa uhkaavina, ja niiden moraalinen kyseenalaistaminen on palvellut erityisesti kulttuurieliitin valtaetuja.

Kivivuori viittaa kansallissosialismin nousuun 30-luvun Saksassa. Teollisuuskapitalismin voittokulun myötä luonnontieteitten ja teknologian merkitys kasvoi, mikä horjutti niitä vakiintuneita akateemisia voimasuhteita, jotka olivat rakentuneet 1800-luvun saksalaisen kansallisromantiikan varaan. Saksalainen sivistyneistö joutui puolustusasemiin ja omaksui helposti natsi-ideologian tarjoamat selitykset, joiden mukaan kulttuurieliittiä tarvittiin kansallisen myytin tehtailuun.

Sekä Mussolini että Hitler ottivat keskeiseksi ideologiseksi käsitteeksi myytin. Myytti oli käytännöllisessä merkityksessä tosi, jos se edisti kansakunnan elämää valtiossa. Natsismin pääideologi Rosenbergin pääteos oli 20. vuosisadan myytti. Mussolinin käsitys tiedon suhteesta uskomuksien poliittisiin vaikutuksiin oli konstruktiivinen samassa mielessä kuin myöhemmillä postmoderneilla tiedekriitikoilla: totuuden kriteeri oli poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Kivivuoren mukaan mallina on pragmatistinen tieteenfilosofia, joka perustuu antiikin käsityksiin “käytännöllisyydestä” tiedon totuuden kriteerinä. Kulttuurifilosofit olettavat hatarilla perusteilla, että nykyiset poliittiset päätökset tehdään puhtaasti arvosidonnaisten ratkaisujen sijasta jonkin tietyn ihmisen käyttäytymistä koskevan tieteellisen teorian vaikutuksesta.

Onko luonnontiede oikeistolaista?

Pascalin vaaka on tunnetuimpia agnostisia perusteluita jumalauskolle. Sen mukaan jumalaan kannattaa uskoa varmuuden vuoksi, koska vaikka jumalaa ei olisi olemassakaan, siihen uskominen olisi hyödyllinen erehdys. Kivivuoren mukaan on kyse samasta asiasta, kun tieteen tuloksia vaaditaan ”tulkittavan” oletettujen poliittisten seurausten perusteella.

Luonnontieteellisen ihmiskuvan seurauksia pidetään usein ”oikeistolaisina” perustelematta. Kivivuori huomauttaa, että oletusta ihmisen muovautumisesta ympäristötekijöiden mukaisesti voitaisiin aivan yhtä helposti käyttää verukkeena sille, että työläinen sopeutuu joustoihin ja että alamainen sopeutuu hallinnolliseen mielivaltaan. Muovattavissa oleva ”joustava ihminen” on kapitalistien toiveuni, koska hänet voidaan saada ostamaan mitä tahansa.

Se on ollut myös totalitaaristen johtajien toiveuni. Todennäköistä onkin, että vasemmistolukeneisto omaksui käsityksen ihmisen sosiaalisesta ohjattavuudesta nimenomaan osana sellaista laajempaa poliittista toiveajattelua, että juuri vasemmistolaiset tulevat lähitulevaisuudessa olemaan niitä, jotka pääsevät ohjailemaan ihmisten mieliä ja kehoja. Tilanteessa, jossa vasemmistolaisilla ei enää ole poliittista valtaa, voidaan pitää varsin kyseenalaisena olettaa, että tällaisen ihmiskuvan ”pelastaminen” pahalta tiedolta voisi jotenkin pelastaa vasemmistolaisten kannattamia yhteiskunnallisia arvoja.

Kriminologina Kivivuori esittää mielenkiintoista todistusaineistoa, joka osoittaa, että oletus ihmisen sosiaalisesta määräytymisestä voi toimia alibina moraalisen vastuun sivuuttamiselle aivan siinä missä oletus ihmisestä biologian vankina. Molempia esiintyy kuulusteluissa tyypillisinä selityksinä sille, että rikoksentekijä ei itse ollut vastuussa teoistaan. Ihmisen moraalinen vastuunalaisuus on arvo eikä tosiasia; tietystä arvosta kiinnipitäminen ei riipu tieteen tuloksista.

Samaa voidaan sanoa ihmisten tasa-arvoisuudesta. Tasa-arvoa on mahdotonta ymmärtää tosiasiana, joka olisi riippuvainen tieteen tuloksista. Sen sijaan tasa-arvo on helposti ymmärrettävissä arvona, jonka mukaan ihmisiä tulisi kohdella, jollei mitään vastakkaistakaan perustetta ole.

Totuudesta ei voi neuvotella

Oikeiston ja vasemmiston totalitarismille yhteistä on pyrkimys sivuuttaa arvokeskustelu vetoamalla siihen, että poliittiset valinnat voidaan tehdä todellisuuskäsityksen pohjalta. Myös postmodernismissa unohdetaan arvojen itsenäisyys olettamalla, että moniarvoisuuden vuoksi meidän pitäisi voida neuvotella myös tieteellisen totuuden tulkinnasta. Liberaalissa ajattelutavassa sen sijaan on korostettu arvojen itsenäisyyttä suhteessa sekä uskomuksiin että tieteelliseen tietoon. Arvot ovat aina olleet ihmisten päätettävissä ja rationaalisesti keskusteltavissa, mutta totuudesta ei ole mahdollista neuvotella.

Max Weberin mukaan tieteen tehtävänä on ehdoin tahdoin tuoda esille epämukavia tosiasioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Myytit eivät ole ratkaisu tieteen jättämään arvotyhjiöön, vaan ”lohduttoman totuuden” hyväksyminen velvoittaa ihmiset huolehtimaan toisistaan, koska luonto ei tee sitä heidän puolestaan. Esimerkkinä Kivivuori ottaa ateistisen lääkäri Rieux’n ja pappi Tarroun Albert Camus’n romaanissa Rutto. Papille kaupunkiin iskenyt kulkutauti on jumalallinen vitsaus, jota ”tyhjänpäiväinen inhimillinen tiede” ei voi estää, ja hän ihmettelee miten ateisti voi haluta auttaa kuolemansairaita ihmisiä. Lääkäri vastaa, että jos hän uskoisi jumalaan, hän ei välittäisi sairastuneiden kärsimyksistä, vaan jättäisi asiat jumalan hoitoon. Taistellessaan luontoa vastaan hänen on pyrittävä käsittämään luonto juuri sellaisena kuin se on, ilman myytteihin pohjautuvaa toiveajattelua.

(Julkaistu aiemmin: Vapaa Ajattelija 5/2004)

DEMOKRATIAN TAKAISKU - kansalaisliikkeet taistelussa keisarin uusia vaatteita vastaan

2007-12-29T18:52:00.001-08:00

”Rahan valta” ja demokratia asetetaan nykyisin muodikkaasti vastakkain – mutta millä hinnalla? Valikoituuko länsimainen poliittinen valtaeliitti jotenkin ”demokraattisemmin” kuin taloudellinen? Entä mihin katosi 80-luvulla noussut vastarintamieliala suhteessa poliittiseen valtaeliittiin? Lännessä sitä ei hiljennetty poliisivoimin, kuten Taivaallisen Rauhan aukiolla; pikemminkin se vaimensi itse itseään ”kahlitsemattoman kapitalismin” paniikissa. Nykyisissä kansalaisliikkeissä noustaan mallikkaasti kovenevaa markkinabolshevistista suunnitelmataloutta vastaan – mutta niiden piirissä on vaikeaa saada aikaan keskustelua poliittisten järjestelmien uudistamisesta. Kirjoittaja toimi 80- ja 90-luvuilla demokratian menetelmäuudistuksia ajavassa sitoutumattomassa kansalaisliikkeessä, joka herätti laajaa kiinnostusta – ja kysyy nyt mielestään aiheellisesti, miksi poliittisen demokratian epäkohtien korjaamisesta on tullut epäsuosittu puheenaihe.

80-luvulla nosti päätään uudenlainen vastarinta, joka meni yli puoluerajojen. Konflikti paikannettiin selkeästi poliittisen vallan koneistojen ja niihin osattomien hallittujen välille. Vaarallista tässä vastarintamielialassa oli se, että se ei enää kohdistunut valtaeliittiin mistään tietystä ryhmäintressistä käsin, joita kaikkia järjestelmä kykenee sujuvasti pelaamaan toisiaan vastaan. Pikemminkin se oli epäpoliittisten kansalaisten kapinamielialaa, joka kohdistui kerrankin valtaeliittiin itseensä. Yleinen epäluottamus poliittiseen järjestelmään yhdisti kansalaisia oikealta ja vasemmalta.

Työväenliike oli tuolloin menettänyt uskottavuuttaan siksi, että sen nähtiin sulautuneen korporaatioksi poliittiseen järjestelmään. Vastakkaisuuksia ei enää määrittänyt oletus luokkavastakohdista, vaan asetelmana oli valtaeliitti vastaan kansalaiset. Mallit tulivat Itä-Euroopan tilanteesta. Vihattuun valtaeliittiin kuuluivat puolueiden johtoportaat, korkeiden virkojen jäsenkirjanomenklatura sekä ne etujärjestöjen ja liike-elämän korporaatiot, joiden etuoikeusasema edellytti jatkuvaa muodollisen demokratian pelisääntöjen sivuuttamista.

90-luvulle mentäessä asetelma muuttui. ”Demokratian laajentamista” vaadittiin edelleenkin ”sitoutumattomin” tunnuksin, mutta perusongelmaksi ei enää määritelty poliittisen vallan sisäistä eriarvoisuutta, vaan anonyymi ”markkinavoimien valta”, joka piirtyy uhkakuvana perinteisille poliittisen vallan rakenteille. ”Demokratian puolustamisella” alettiin yhä useammin tarkoittaa viivytystaistelua vanhojen julkisvallan rakenteiden säilyttämiseksi. Nomeklaturaeliitin asema vaiettiin – erityisesti vasemmalla – ja korporatismin näkyvä arvostelu leimattiin nyt oitis ”uusliberalismiksi”.

Harhauttava tilanneanalyysi

On usein sanottu, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kapitalismi epäpolitisoitui eli lakkasi olemasta kiistanalainen poliittinen valinta. Samoin kävi kuitenkin myös marxilaiselle selitystarinalle, jonka mukaan poliittinen valta on ”taloudellisten” tekijöiden talutusnuorassa. Oletus ”markkinavoimien” ylivallasta on nykyisin jo keskustelun ehtoja saneleva itsestäänselvyys, joka ei leimaa puhujaa vasemmalle eikä oikealle.

Oikeistolaisten näkökulmasta demokratiasta on vain haittaa, koska mystiset ”markkinat” (tai muut jumalalliset voimat) toteuttavat kaiken paremmin. Vasemmistolaisten mielestä poliittisen demokratian kysymykset ovat merkityksetöntä ajanhukkaa, koska ”talouden lainalaisuudet” pakottavat kapitalismin ikeeseen. Puheella ”talouden demokratisoinnista” on vasemmistopiireissä mitätöity keskustelualoitteita, jotka koskevat poliittisen järjestelmän sisäistä demokratisointia.

”Demokratisoinnilla” on ryhdytty yhä enemmän tarkoittamaan vain sitä, että vallitsevalla poliittisella koneistolla (jonka väitetään edustavan ”demokratiaa”) on enemmän valtuuksia sekaantua yksityistaloudelliseen toimintaan. ”Demokratisoimisena” pidetään esimerkiksi Tobinin veroa, jonka avulla keskuspankeille vahvistetaan yksinoikeus keinotella painamillaan monopolivaluutoilla pistämällä yksityiskeinottelijat kuriin. Taustalla on kyseenalaistamaton oletus, että nykyiset poliittiset koneistot ovat jotenkin selvemmin ”demokratian” puolella kuin markkinasignaalit ja että niiden kautta tapahtuvan kontrollin ja taloudellisen suunnitteluvallan lisääminen on ”talouden saattamista demokraattiseen valvontaan”. Keskuspankkien rahapoliittista monopolia ei kyseenalaisteta, vaikka juuri sen avulla on mahdollista tehdä kokonaisista kansantalouksista poliittisia pelinappuloita pienen valtaeliitin tarpeisiin.

Jos todella eläisimme vapaassa kapitalismissa, jossa taloudelliset suhteet määrittyvät yksityisten sopimusten kautta, silloin voisi ehkä olla järkeenkäypää syyttää taloudellisen vallan keskittymisestä vapaita markkinoita. Nykytilanteessa jo pääomien keskittyminen sinällään on kuitenkin niin vahvasti kytköksissä talouselämän ja politiikan välisiin kaksoissidoksiin, että on suorastaan fasistista maalailla mielikuvia ”hallitsemattomista voimista”, joita vastaan tarvitsemme vahvan poliittisen hallinnointikoneiston. Tällainen syntipukkipuhe kiinnittää huomion toisaalle poliittisen vallan epäkohdista, jotka ovat samansuuntaisia niin valtiokapitalismissa kuin valtiososialismissa.

Kyse on tietyssä mielessä harhautustaktiikasta. On keisarillisten vaatteiden kutomista väittää, että liikelaitoksiksi yhtiöitetyt julkisvallan elimet toimisivat markkinaehdoilla tai että hallitusten masinoima suhdannevaihtelu muka olisi villiä kapitalismia. Vielä haetumpaa on uskotella, että kunnan tulosjohtovirkamies teoriassakaan voisi määrätä kilpailuttamisnormeista tai keskuspankki ”oikeasta” valuuttakurssista yhtään sen ”markkinataloudellisemmin” kuin jokin gosplan-virasto. Kuitenkaan tällaista tappioiden sosialisointiin ja voittojen yksityistämiseen pohjautuvaa mafiataloutta ei kutsuta suunnitelmataloudeksi, jota se hallintoteknisesti on. Sen sijaan ongelmista syytetään ”hallitsematonta kapitalismia”, vaikka asialla olisivat olleet valtioiden suunnitteluviranomaiset – ja näin maalataan tarkoitushakuisesti mielikuvaa, että jos vain valistuneiden hallitusten talouspoliittiset valtuudet olisivat entistäkin laajemmat, niin eläisimme hyvinvoinnissa ja harmoniassa. Alaston keisari on turvassa niin kauan kuin vastarinta kohdistuu ensisijaisesti näkymättömästä langasta kudottuihin vaatteisiin.

Kuinka demokratialiike hajotetaan

Vaikka jokin nykyistä demokraattisempi järjestelmä saattaisikin olla uusille poliittisille vaihtoehdoille avoin pelikenttä, nykyisen kaltaiset eivät sitä välttämättä ole. Oltiinpa kapitalismista mitä mieltä tahansa, jopa puhtaasti vapaaehtoisiin sopimuksiin pohjautuvat järjestelyt saattaisivat olla avoimempia ennakoimattomille kansalaisaloitteille kuin ne nykyiset poliittiset koneistot, joiden tehtävänä on valtaeliitin valikoituminen. Mikäli näin on, voi olla jopa oikeutettua arvostella pyrkimyksiä ”talouden saattamiseksi demokraattiseen valvontaan” vasemmistototalitaarisiksi, jollei tällaisissa pyrkimyksissä selvästi priorisoida sitä kysymystä, millaisilla tavoilla poliittisen järjestelmän tulisi muuttua, jotta se toimisi ratkaisevasti demokraattisemmin kuin markkinatalous, jossa vapaimmillaankin jää ongelmaksi rahan valta.

Demokratia ei ole mitään sisällöllisesti tietyntyyppistä politiikkaa, vaan joukko yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä, joiden avulla erilaisia vaihtoehtoja voidaan punnita avoimen ja julkisen keskustelun ilmapiirissä. Suosittu ajatus, että demokraattisten menetelmien tulisi johtaa johonkin sisällöiltään jo ennalta määriteltyyn ”hyvään yhteiskuntaan”, on totalitaarinen, tulipa se vasemmalta tai oikealta. Tällaisen ajatuksen hallitessa demokratiakeskustelua menetelmien jatkuvaa avoimuutta puolustavia kansalaisliikkeitä ei enää synny eikä vanhoja haluta enää uudelleen elvyttää – ei ainakaan sellaisia, joilla on konkreettisia vaihtoehtoja niin yleisluontoisten epäkohtien korjaamiseksi, että niiden kannatus ylittäisi laajalti politiikan sisältöjä koskevia taktisia rintamalinjoja.

Esimerkkinä voidaan nähdä tapa, jolla nuorsuomalaisiin suhtauduttiin vasemmalla laidalla. Oli sanomattakin selvää, että talouspoliittiset näkemykset eivät käyneet yhteen, mutta siitä huolimatta useimmat nuorsuomalaiset olivat aidosti kiinnostuneita poliittisen järjestelmän menetelmien demokratisoinnista. He toivat esille myös korporatiivisiin valtakeskittymiin ja elinkeinoelämän etuoikeuksiin liittyviä selviä epäkohtia. Eräs jo vuosikausia ennen nusuja perustettu, pääasiassa vasemmistoälykköjen muodostama poliittisen demokratian konkreettisten menettelytapojen uudistamista ajanut kansalaisliike sai näkyvää kannatusta leimallisen monilta nuorsuomalaisilta. Konkreettiset tavoitteet eivät mitenkään muuttuneet nusujen astuessa kuvaan, mutta silti nusujen näkyvä kannatus liikkeen tavoitteille sai punavihreät piirit takajaloilleen. Se, että tähänkin alettiin suhtautua ”uusliberalismin” ilmentymänä, osoitti käytännössä, että punavihreät piirit eivät halunneet osallistua sellaiseen demokratiakeskusteluun, joka ei ollut vasemmiston monopolisoitavissa.

Sellaisessa tilanteessa, jossa poliittiset koneistot eivät todella toimi avoimen demokratian pelisääntöjen mukaisesti, voi olla kuolinisku kansalaislähtöisille demokratisointipyrkimyksille linnoittautua harjoitetun politiikan sisältöjä erottavien rintamalinjojen taakse. Ennen kaikkea tämä ehkäisee sellaisten laajapohjaisten kansalaisliikkeiden synnyn, joiden päätavoitteena on poliittisen järjestelmän sisäisten ja varsin yleisluontoisten menettelytapojen demokratisointi. Jos ”uusliberalismin” vastaisessa paniikissa torjutaan sellaisia liberaalin demokratian uudistustavoitteita, jotka lisäisivät poliittista tasa-arvoisuutta jättäen taloudellisen eriarvoisuuden ennalleen, niin silloin ei enää nähdä metsää puilta. Voittajina tällaisessa vastarintasubjektin omatoimisesti harjoittamassa hajota ja hallitse –pelissä tulevat jatkossakin olemaan juuri ne vakiintuneet poliittiset valtarakenteet, joiden ehdoilla kaikki uudet vaihtoehdot joutuvat kilpailemaan.

Vapautumispuhe vallan välineenä

Meidän sanotaan yhä useammin elävän uusliberalismin mukaisten hallitsemattomien markkinavoimien alaisuudessa. Uusliberalismia voidaan kuitenkin verrata huumeongelmaan: poliitikot selittävät vuolaasti, miten ”vapautumassa” olevat ”hallitsemattomat markkinavoimat” pakottavat heitä toteuttamaan tavoitteita, joille ei ole vaihtoehtoja, mutta aniharva tunnustautuu uusliberalismin kannattajaksi. Herääkin mielenkiintoinen kysymys, mikä on sellainen ”vallitsevaksi” oletettu ideologia, jonka puoltajaksi kenenkään ei ole poliittisesti viisasta tunnustautua. Eikö kyse ole juuri foucaultlaisesta puhujan edusta, jossa hyväksikäytetään oletusta ”vallitsevasta ideologiasta”, johon puhuja itse ei kuulu osana?

Michel Foucault esitti seksuaalisen repressiopuheen kritiikissään, miten oletus ”tukahduttavasta ylivallasta” ja meneillään olevasta ”vapautumisesta” saattaa olla taktiikka, jolla hallitut saadaan oikeuttamaan ne tavat, joilla heitä itseään hallitaan. Seksuaalisuuden selittäminen kahlittuna voimavarana on oiva esimerkki vapautumispuheesta, jonka varjolla ihmisistä voidaan tehdä seksuaalisuuden esille tuomisen kautta helposti hallittavia. Toisaalta puhe ”vallitsevasta vapautumisesta” mahdollistaa myös uusmoralismin, jonka uskottavuudelle on välttämätöntä olettaa, että elämme jo hallitsemattoman seksuaalisuuden pauloissa.

”Seksuaalisuutta” ja ”taloutta” yhdistää puhe kahlituista voimista, jotka ovat räjähdysmäisesti vapautumassa ja joiden ”hallitseminen” ymmärretään vain niiden estämisenä, mutta ei niiden aktiivisena tuottamisena. Seksuaalisuus ja talous ovat anonyymeja mahteja, joita vasten monia mikropoliittisia valintoja voidaan uskottavasti perustella. Kuten seksuaalisuuspuhe, niin myös markkinapuhe mahdollistaa kaikkein tehokkaimman puhujan edun sille, joka on kuvailevinaan ”vallitsevaa ideologiaa”, johon ei itse kuulu, mutta kuitenkin tavalla, joka on liitossa joidenkin jo vakiintuneiden valtarakenteiden kanssa.

On ilmeistä, miksi ”vallitsevaksi” väitettyä uusliberalismia kannatetaan hyvin valikoivasti. Hallitsemisen kuvioon ei sovi, että ongelmia alettaisiin tosissaan etsiä rajoittamattomasti leviävästä hallinnollistumisesta. Governmentalistiselle valtaideologialle tunnusomaista on, että hallitseminen nähdään yhteiskuntaelämää ”parantavana” voimana, mutta ei koskaan huonontavana. Hallitsemisen puutteet myönnetään siltä osin kuin sen ”resurssit ovat liian pienet” tai ”valtuudet liian suppeat” – mutta vaikka sosiaalimenoja usein leikataan, governmentalismissa ei voida tunnustaa, että sosiaaliset ongelmat johtuisivat siitä, että poliittinen koneisto on hallinnut liikaa eikä liian vähän. Menoleikkauksiin ei suinkaan yhdisty kalliin sosiaalitarkkailukoneiston lakkauttaminen, vaan lisääntyvä valvonta, jota perustellaan ”resurssien rajallisuudella”; näin uusliberalistisen puheen vaikutukset kutistuvat siihen, että ”resurssien rajallisuuteen” on aikaisempaa helpompaa uskottavasti vedota totuutena, joka lakkauttaa keskustelun hallitsemisen sisäisistä vaihtoehdoista.

Nykyisen keskusteluilmapiirin ”liberaalisuus” on vain pintavaahtoa. Poliitikoista toivotaan valitsijoittensa rajoitettujen asiamiesten sijasta pastoreita, joilla on hallussaan kokonaisvaltainen ratkaisu aikamme yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ongelmia ei etsitä poliittisesta valtarakenteesta, vaan poikkeamista, jotka aiheuttavat siihen kitkaa – kuten esimerkiksi keinottelijoista, jotka tekevät tyhjäksi hallituksen lyhytnäköisen yrityksen keinotella valuutallaan lisäämällä rahan määrää. Harvemmin ajatellaan, että suhdannevaihtelut ja niitä seuraavat suurtyöttömyysjaksot saattaisivat johtua siitä, että taloudesta tehdään pelinappula hallitusten poliittisessa rulettisysteemissä. Nämä ovat poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joissa ”markkinoista” (joita kukaan ei hallitse) tehdään taktinen syntipukki tavalla, joka kääntää huomion pois poliittishallinnollisen valtaeliitin osallisuudesta taloudelliseen valtaan.

Uusliberalismikritiikissä, jossa hyökätään ”markkinoiden itsesäätelyn” kuvitelmien kimppuun, voi olla paljonkin perää – mutta oletukset, joiden mukaan hallinnollinen rulettisysteemi ”säätelisi itse itseään”, ovat vähintäänkin yhtä harhaisia. Näemme, että hallitseminen kasvaa omalla sisäisellä logiikallaan ilman että sitä jarruttavat edes pääomankasaamisen alenevat rajahyödyt. Entä, jos marxilainen selitys onkin väärä ja jos kapitalismin ”rajaton kasautuminen” johtuukin vain hallintokoneistojen logiikasta? Jos demokratian menettelytapasäännöt ovat epämääräisiä, valta on mahdollisimman välittömästi ostettavissa, jolloin pääoman kasaaminen voi tuoda kapitalisteille pääsyn poliittiseen valtaan, jonka kasautumisella ei ole markkinataloudellisen rajahyödyn kaltaisia pidäkkeitä. Jos tappiot voidaan sosialisoida ja jos kauppasuhteiden hoito voidaan delegoida hallituksille, niin silloinhan pääomankasaamista hillitsevät rajahyödyt menettävät jo teoriassakin kaiken merkityksensä.

”Uusliberalismin airueina” pidetyille valtapoliitikoille on eduksi, että hallitsematta jääneistä voimista tehdään syntipukki heidän epäsuosituille päätöksilleen. George W. Bushin olisi täysin mahdotonta oikeuttaa terrorismin vastaisia sotatoimia viittaamalla aseteollisuuden markkinaetuihin. Liiallisen johdonmukainen uusliberalismi olisi vaaraksi myös nykyiselle maailmantaloutta kontrolloivalle koneistolle, johon kietoutuu voimakkaimpien valtioiden protektionistisia tavoitteita. Se tekisi selvästi kyseenalaiseksi esimerkiksi kansainväliset patenttisäädökset, joita teoreettisesti pidetään monopolisäädöksinä. Voi olla valtapoliitikoille jopa elintärkeää, että syntipukki globaaliin riistoon löytyykin ”hallitsemattomista markkinoista” eikä suinkaan systemaattisen puolueellisista pyrkimyksistä rakentaa yksipuolisia kaupan esteitä teollisuusmaiden etujen varjelemiseksi. Niin kauan kuin WTO, IMF ja Maailmanpankki assosioidaan ”villiin kapitalismiin”, näissä virastoissa työskentelevillä gosplan-virkailijoilla on idioottivarma ideologinen työrauha, koska heitä ei rajuimmissakaan mielenosoituksissa tulla näkyvästi arvostelemaan sillä perusteella, että he toteuttavat suunnitelmataloutta.

Puolustelematta uusliberalismia sen enempää voidaan kysyä, miksi juuri siitä pitäisi tehdä myyttinen päävihollinen sen sijaan, että tarkasteltaisiin rajoittamattoman hallinnollistumiskehityksen aiheuttamia maailmanlaajuisia uhkia vapaudelle ja demokratialle. Keskuspankkien valistuneen itsevaltiuden haukkuminen ”uusliberalismiksi” (eikä selväsanaisemmin silkaksi markkinabolshevismiksi) on turhanaikaisen mairittelevaa keskuspankkivirkamiehille. Fanaattisimmat uusliberalistit, joiden piirissä yksityisten jättiyritysten olemassaolo nähdään autuaan ongelmattomana, ovat kiivaita WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin vastustajia, joiden mielestä näitä laitoksia ei pitäisi ”demokratisoida”, vaan purkaa maan tasalle. Niiden kautta vahvimmat hallitukset pääsevät ohjailemaan globaaleja sijoituksia enemmän kuin olisi puhtaasti kapitalistisen logiikan ehdoilla kannattavaa. Hallitukset ovat kaikkien näiden vihattujen kirjainyhdistelmien isäntiä, ja yritykset pelkkiä kutsuvieraita. Maailmantalouden hallitseminen muutamasta pisteestä onnistuu nykyisessä muodossaan sen takia eikä välttämättä lainkaan siitä huolimatta, että talouskehityksen ”valistuneen hallitsemisen” uskotaan olevan elintärkeää maailmanmarkkinoiden vakaudelle.

Fasistinen syntipukkilogiikka

Olisihan kaiketi naiivia kuvitella, etteivätkö kapitalistit pyrkisi ylläpitämään asemaansa ilmankin valtioiden apua, mikäli pystyisivät. Kuitenkin keskeiset maailmantaloutta kontrolloivat organisaatiot ovat edelleen hallitusten rakentamia; niiden valta ei perustu markkinataloudelliseen neuvotteluun, vaan pakkokeinoihin. Miksi tästä kaikesta sitten edelleenkin halutaan syyttää väitettyä ”hallitsematonta kapitalismia” ensisijaisesti ja maailmantalouden hallinnollista kontrollia vasta toissijaisesti?

Kapitalistien virallinen status valtiollisessa järjestelmässä on edelleenkin ”yksityisen” alamaisen status. Ilkeää ja sikamaisen rikasta naapuria on aina helpompaa, mukavampaa ja turvallisempaa ruveta avoimesti syyttämään kuin keisaria, jolla ei ole vaatteita. Valta on aina alamaisilleen pyhää, mikäli kyse on väkivaltaisesta alistamisesta, johon hallittu on itse päättänyt vieraantumattomasti sopeuttaa itsensä. Koira ei pure isäntänsä kättä, mutta isäntänsä talutusnuorassa koira voi haukkua toista hihnan päähän kiinnitettyä koiraa, joka on sitä paljonkin isompi ja vahvempi.

Kapitalistien valta ei ole pyhää, vaan maallista. Kapitalistien hallussa on välineellisiä resursseja, joita ihmiset haluavat käyttöönsä. Kapitalistilla on valtaa työläiseen, mutta markkinasuhde eroaa silti koiran ja isännän välisestä suhteesta. Koira on myyty orjana isännälleen, kun taas palkkatyöläinen on viime kädessä harkinnut, kannattaako hänen ottaa vastaan työ, ryhtyä yksityisyrittäjäksi, kerjätä vai nälkiintyä – ja tässä mielessä vieraantunut markkinasuhde on vain väline, joka voidaan vaihtaa. Keisarin jumalallinen alamainen ei ole koskaan solminut valtasuhdetta harkinnan ja sopimuksen kautta, vaan ainoa, missä hän on itsenäisesti tehnyt päätöksensä, on valtasuhteen elävä tunnustaminen.

On toki varsin tavanomaista sivuuttaa kapitalismin realiteetit silloin, kun vaikkapa työttömiä syyllistetään. Tässäkin pätee pohjimmiltaan sama lainalaisuus. Heikomman osapuolen syyttäminen on mukavampaa, koska mitä heikompi kohde, sitä epätodennäköisemmin saa vastustusta, sitä helpommin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja sitä varmemmin on korkeamman voiman suojeluksessa. Globaalisen riistojärjestelmän selittäminen nimenomaan ”hallitsemattomana kapitalismina” eikä poliittisena alistuskoneistona perustuu samaan autoritaariseen pelon logiikkaan, jota luonnehtii herruuden pyhittäminen ja syntipukkien etsiminen. Etsittiinpä syntipukkeja laiskoista työttömistä tai ahneista kapitalisteista, syytä etsitään tarkoitushakuisesti yksityisiltä tahoilta – muualta kuin poliittisen herruuden aiheuttamista ristiriidoista.

Yksityiskapitalismi muodostui aikoinaan kuninkaallisen merkantilismin ikeessä, jolloin vapaita markkinoita vastustettiin mahtavien kiltojen ja kauppakomppanioitten taholta. Nämä puolestaan edustivat vakaita, joskin tiedetyillä tavoilla eriarvoisia oloja – ja niille oli edullista, että talousjärjestelmän muodonmuutos tapahtui mahdollisimman pitkälle valtioiden talutusnuorassa. Näin syntyi nationalismi, joka oikeutti sen, että alueelliset suuryhtiöt naitettiin korporatiivisesti osaksi poliittista valtaa ja että valtio piti edelleen itsellään valtuudet rahapoliittiseen ohjailuun, maahanmuuttorajoituksiin ja suojatulleihin. Jos valtiokapitalismissa oli jotakin vikaa, syntipukkeja löytyi kaikesta muusta paitsi siitä, että finanssitoiminnalla oli vahvoja poliittisia kytkentöjä, joita niitattiin kiinni pakkokeinoin – ja sitä tietä päädyttiin nykyiseen oikeiston ja vasemmiston konsensukseen, jossa ”solidaarisuudella” tarkoitetaan pyrkimyksiä vahvistaa militaristisen kansalliskapitalismin sisäisiä taloudellispoliittisia niittejä entisestään. Jo 1800-luvulla saattoi August Bebel kertoa tyytyväisenä Otto von Bismarckille, että ”Keisarillinen Kansleri voi olla vakuuttunut siitä, että saksalainen sosiaalidemokratia on eräänlainen militarismiin valmistava koulu.”

Jos tarkastelemme vaikkapa EU:n kaltaista uudenlaisen euronationalismin linnaketta, voidaan kysyä, miksi sitä yritetään selittää ”liberalisoinnin” ilmentymänä huolimatta edellä mainittujen merkantilististen sääntelymekanismien ratkaisevan tärkeästä asemasta. Jopa Milton Friedman on julkisesti todennut, että integraatio nykyisellään on perusteiltaan selvästi poliittista eikä taloudellista, vaikka sitä talouspoliittisilla fraaseilla rituaalisesti säestetään. Imperiumin rakentamisen projektin nimeäminen ”liberalismiksi” ei välttämättä johdu teoreettisista syistä, vaan todennäköisemmin varsin poliittistaktisesta käsitevalinnasta, jolla torjutaan jo alkuunsa mahdollisuus vallitsevan järjestelmän liberaaliin kritiikkiin. Taustalla voi olla marxilainen oletus, että liberalismi on piilotetusti kapitalistien ylivallan ideologiaa – mutta kannattaako asemansa jo vakiinnuttaneiden huumekauppiaiden puolustaa vapaata tai edes maltillista huumepolitiikkaa?

”Uusliberalismi” – hyvä vihollinen?

Kuten ”kommunismi” aikoinaan, niin myös ”uusliberalismi” voi valtaeliitin näkökulmasta olla hyvä vihollinen, johon vastarinnan voidaan antaa vaarattomasti suuntautua – sillä poliittiset valtarakenteet eivät ole riippuvaisia mistään niin satunnaisesta totuuspoliittisesta selitysmallista, jota jokin tietty talousteoria edustaa. Itä-Euroopan valtaeliiteille ei ollut kovinkaan suuri menetys, että kommunismi menetti uskottavuutensa – eikä läntisten teollisuusmaiden valtaeliiteille tule olemaan takaisku, että jonakin päivänä uusliberalistinen puhe ei ehkä enää ole uskottavaa. Machiavellisteja eivät poliittisen järjestelmän yleiset periaatteet kiinnosta; valtaeliitti ei ole riippuvainen ideologiasta sen enempää kuin papisto saarnaamastaan uskonnosta, jonka käsitteistöä voidaan käyttää toissijaisina tehosteina hallinnan rituaaleissa.

Jo nykyisin suuri osa poliittisesta valtaeliitistä on siirtynyt näyttävästi ”uusliberalismin vastaiseen” rintamaan. Tämä on harmitonta opportunismia, sillä vastarintahan kohdistuu joka tapauksessa lähinnä ”yksityisiin” markkinatoimijoihin eikä poliittisen valtaeliitin valikoitumisen perusteisiin. Niin paljon kyynelkaasua tai kumiluoteja kuin tullaankin vielä laskettamaan hallintoalamaisten kehoihin, valtaeliitti voi kuitenkin tällaisen ”vastarinnan” edessä nukkua yönsä rauhassa. Valtaeliitti tietää, että kansalaisaktivistit, joiden vaatimuslistan kärjessä ei ole nimenomaisesti poliittisen valtarakenteen muuttaminen, voidaan tarvittaessa istuttaa neuvottelupöytään niin kuin kapitalistit konsanaan.

Itä-Euroopan tapahtumista voimme oppia, että sekä sosialismin että kapitalismin epäkohdista puhuminen voi yhtälailla mahdollistaa puhujan edun juuri niille, jotka jonkin tietyn poliittisen rakenteen ehdoilla ovat saavuttaneet jonkin tietyn aseman. Pelkkä talousjärjestelmän kritiikki ei vaaranna minkään tunnetun valtaeliitin asemaa, joka voi vaivatta kääntää takkiaan yhdessä yössä ja asettua vallitsevaa järjestelmää vastustavan kansanrintaman etujoukkoihin. Niin kauan kuin poliittisia valtarakenteita sinällään ei syytetä jonkin tietyn talousjärjestelmän epäkohdista, yhteinen sävel ”elämälle vierasta talousjärjestelmää” vastaan on tuskin sen vaikeampaa löytää kuin 30-luvun fasistisissa joukkoliikkeissä.

Fasistisille liikkeille on ollut tunnusomaista samastaa olemassa olevat poliittisen vallan instituutiot mystifioidusti johonkin todelliseen kansanyhteisöön, jonka valtuutuksella yhteisön harmoniaa murentavat yksityiset poikkeamat voidaan saattaa kuriin. Fasismia voidaankin pitää elinvoimaisimpana synteesinä vasemmiston ja oikeiston kaikista liberalisminvastaisista teeseistä, joille on yhteistä, että demokratiaa ei enää haluta nähdä oikeudellisesti turvatun poliittisen vapauden ennustamattomana käyttönä vailla ennaltamäärättyjä sisältöjä. Kuten katolinen avioliiton pyhittäminen, haave liberaalin demokratian projektin korvautumisesta ”vieraantumattomilla” suhteilla on haavetta johdatuksellisen pastoraalivallan alaisuudesta, jota ei rajoita liberaalin sopimussuhteen harkinnanvarainen etäisyys. Tämä ihmiskasvoisuus toteutuu aidossa kansanyhteisössä, johon ideologisesti samastetaan jotkin tietyt instituutiot, joiden asemaa puolustetaan myyttisiä uhkatekijöitä vastaan.

Toisaalta myöskään demokratian uudistaminen ei voi olla vasemmiston eikä oikeiston monopoli. Poliittinen järjestelmä ei voi muuttua ilman laajapohjaista kansalaisrintamaa, jossa erimielisyydet tavoitellun politiikan sisällöistä voidaan sivuuttaa. Kuten Itä-Euroopassa, tämä edellyttää myös sellaisia konkreettisia käsityksiä vallitsevan poliittisen järjestelmän vaihtoehdoista, joiden kannatus voi todellakin ohittaa aikaisemmat puoluerintamat. Jos haluamme kansalaisliikkeistä nousevan todellisen avointa yhteiskuntaa rakentavan vastavoiman, silloin on aika palata tähän peruskysymykseen niistä poliittisista menettelytavoista, joilla asioistamme päätetään. Ainoa todellinen ja realistinen vaihtoehto tälle esittämälleni liberaalien lähtöperiaatteiden laajapohjaiselle kansalaisyhteiskunnalliselle elvyttämiselle on se, että vasemmistolaiset ja oikeistolaiset löytävät ennen pitkää toisensa liberaalien demokratiaperiaatteiden korjaamisen sijasta fasismin elvyttämisen merkeissä.

Janne Mikael Vainio

LÄHDE: Janne Mikael Vainio: Totalitarismia vapautumisen merkeissä (pro gradu –työ, Helsingin yliopiston filosofian laitos)
Artikkeliin ovat lisäksi vaikuttaneet sekä Attac- että Defens-liikkeiden epä-älylliset julistukset avoimemman maailman puolesta, joissa varjonyrkkeillään surutta vastustajan teesien ohitse

(Julkaistu aiemmin: Kulttuurivihkot 1/2003)

SANANVAPAUS JA JUMALANPILKKA - Muhammed-pilakuvista Jeesus-pilakuviin

2007-12-27T16:02:00.000-08:00

Artikkeli perustuu samannimiseen esitelmään Helsingissä 10.6.2007 opiskelijayhdistys Prometheuksen tilaisuudessa.

1. Mitä jumalanpilkka on?

Jumalanpilkka ei ole pilkkaajien keksintö, vaan uskonnollisten valtajärjestelmien tuote. Jumalanpilkan määritelmä riippuu aina vallitsevasta uskonnosta, jonka suhteen pilkkaaja on toinen.

Esimerkiksi Raamatussa jumalanpilkka määrittyy keskeisesti kahden opillisesti merkittävän esimerkin kautta. Vanhassa Testamentissa Israelin kansa valmisti jumalastaan kultaisen vasikan kuvan. Uudessa Testamentissa Jeesus teloitettiin ristillä, koska hän oli julistautunut jumalan pojaksi.

Kumpaakaan näistä esimerkeistä ei olisi mahdollista ymmärtää jumalanpilkaksi ilman juutalaiskristillistä teologiaa, jonka mukaan jumalan kuvaaminen tai ihmisen asettuminen jumalan asemaan on jumaluuden häpäisyä. Jonkin muun uskonnon teologiassa jumalan kuvaaminen olisi ollut suotavaa ja ihmisiä olisi saatettu suorastaan kehottaa samastamaan itsensä jumaluuteen.

Jumalanpilkka voitaisiin siten määritellä jonkin tietyn uskonnon oppien tai käytäntöjen esittämiseksi harhaoppisessa valossa – sellaisella tavoin, joka on kyseisen uskonnon tunnustamien oppien vastaista. Näin määritelty jumalanpilkka voidaan jakaa kolmeen alalajiin:

1) opillinen pilkka, jolloin on kyseessä älyllinen uskontokritiikki tai uskonnon oppien tulkitseminen harhaoppisena pidetyllä tavalla. Ei ole kauaa siitä, kun länsimaissakin oli mahdollista tuomita ateististen mielipiteiden levittäminen jumalanpilkkana, ja edelleenkin monissa islamilaisissa maissa tämä on ollut perusteena kuolemantuomioiden langettamiselle.

2) satiirinen pilkka, joka on uskonnossa pyhinä pidettyjen asioiden kuvallista tai sanallista esittämistä tunteeseen vetoavalla tavalla siten, että esitystapa kyseenalaistaa oikeaoppisena pidetyn tulkinnan kyseisten pyhien asioiden merkityksestä.

3) tekojen pilkka, joka on ryhtymistä sellaisiin tekoihin, jotka kyseenalaistavat uskonnon mukaisen käsityksen jumalan ja ihmisen välisestä oikeaoppisesta valtasuhteesta. Esimerkkinä voidaan mainita paitsi sodomia ja eläimiin sekaantuminen (joissa jumalan suunnitelmaa käytettiin väärin kylvämällä siementä väärään vakoon) myös esimerkiksi renessanssiajalla eläneen italialaisen kirurgi Gasparo Tagliacozzin keksimä plastiikkakirurgia, jossa ruumiinvammoja voitiin korjata ihosiirrännäisillä. Jumalanpilkaksi katsottiin, että ihminen otti itselleen sellaisen aseman kudosten luonnollisessa yhteenliittämisessä kokonaiseksi ihmiseksi, jonka katsottiin voivan kuulua yksin kaikkivaltiaalle.

Koska uskonnot – eikä suinkaan jumalanpilkkaaja – määrittelevät, mikä kulloinkin on jumalanpilkkaa, jumalanpilkkasyytteen saaneet ovat useinkin voineet hämmästyä suuresti. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Britanniassa vuonna 1977 langetettu vankeustuomio Gay News -aikakauslehden päätoimittaja Denis Lemonille, joka oli julkaissut James Kirkupin runon ”Rakkaus joka uskaltaa sanoa nimensä”. Runossa kuvailtiin jumalan rakkautta monipuolisesti ja siten myös homoeroottisessa muodossa.

Britanniassa oltiin vuosikymmeniä eletty siinä uskossa, että common law -käytäntöihin perustunut jumalanpilkkalaki oli pelkkä kuollut kirjain ja että sitä ei näin ollen tarvinnut kumota. Näin ei kuitenkaan ollut. Oikeuskäytäntö, jonka mukaan yhdenkin kristinuskolle myötämielisen henkilön järkyttyminen riitti todisteeksi jumalanpilkasta, oli perusteena vankeustuomiolle.

Toisena vastaavana esimerkkinä voidaan mainita Salman Rushdien romaani ”Saatanalliset säkeet”, jossa kuvattiin mielisairaana pidetyn henkilön unta. Unen sisältö oli islamilaisen teologian mukaan harhaoppista, joten Rushdie tuomittiin poissaolevana kuolemaan ja joutui siitä eteenpäin elämään henkivartijoiden suojelemana.

Jumalanpilkkaa koskevassa eettisessä keskustelussa onkin erotettava tietoinen jumalanpilkka ja tahaton jumalanpilkka. Jälkimmäistä tuskin voidaan milloinkaan johdonmukaisesti välttää, sillä on mahdotonta etukäteen tietää, minkälainen teko tai kuvallinen tai sanallinen ilmaisu loukkaa jonkin tuntemattoman henkilön pyhinä pitämiä arvoja (ja yksilöiden vakaumuksethan ovat samanarvoisia riippumatta siitä, onko jonkin tietyn uskonnon kannattajia yksi vai yksi miljardi). Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa jumalanpilkka on ollut tietoisena tarkoituksena, nousee esille kysymys jumalanpilkan motiiveista.

2. Miksi jumalaa pilkataan?

Kuten satiiria yleisesti, myös jumalanpilkkaa voidaan periaatteessa harjoittaa kolmesta eri syystä: huvikseen, jolloin kyse voi olla pilkkaajan tavanomaisesta ilkeämielisyydestä; terapeuttisesti, jolloin kyseessä voi olla psykologinen tavoite päästä eroon jonkin uskonnon vaikutuksesta tunne-elämän ja sisäistettyjen asenteiden osalta; poliittisesti, jolloin kohteena voi olla tietyn uskonnollisen instituution valta-asema.

Erityisesti poliittinen jumalanpilkka voi muodostua osaksi tietyn uskonnon sisäistä välienselvittelyä, kuten on tapahtunut kristinuskon historiassa, jossa papiston valta ja kanonisoitujen opintulkintojen asema on ollut jatkuvien konfliktien alaista. Jumalanpilkka ei siten välttämättä ole pilkkaajan näkökulmasta uskonnon vastaista. Kristillisessä mystiikassa (mm. Meister Eckhart) on elänyt sellainenkin tulkinta, jonka mukaan jumalaa on mahdotonta pilkata, koska jumalan olemus on pilkkaajan mielikuvien tavoittamattomissa. Tämän tulkintamallin mukaan pilkka voi tosiasiassa kohdistua vain jumalan kuvaan – ja koska jumalan kuvaaminen on jo itsessään jumalanpilkkaa, jumalan kuvan pilkkaaminen on jumalan ylistämistä.

Näitä kolmea jumalanpilkan motiivia on kuitenkin käytännössä usein vaikea erottaa toisistaan. Kuten poliittisen satiirin osalta yleisemminkin, kaikilla ihmisillä ei ole sellaista analyyttista kykyä ja yleissivistystä, joka mahdollistaisi heille jotakin uskonnollista valtajärjestelmää systemaattisesti erittelevän kritiikin. Silti he saattavat olla tunnetasolla tietyn uskonnollisen vallan vaikutuksen alaisia ja kapinamielialalla suhteessa siihen. Vastareaktiona ”pilkataan huvikseen” aivan kuten pilkataan poliitikkoja, joilla on tietty valta-asema.

Kuten poliitikkoja, jumaliakaan tuskin pilkattaisiin, jollei taustalla olisi vallankäytön kohteina olevien motiivia tehdä pilaa vallasta, joka heihin kohdistuu. Toisaalta jumalanpilkkasyytteistä tuskin olisi koskaan ollut tietoakaan, jollei pilkan kohteena olisi ollut jokin, jolla on merkittävä valta-asema – ei jumala itse, vaan häntä tulkitsevat vallanpitäjät, joiden tavoitteena on ollut varjella monopolia oikeaan tulkintaan.

Kun kontekstina on valtasuhde, on harhaanjohtavaa, että jumalanpilkasta puhutaan ikään kuin kyse olisi vain – tai edes ensisijaisesti – epäkunnioittavuudesta lähimmäisten vakaumusta kohtaan. Lähimmäiset ovat keskenään tasavertaisia, mutta valtasuhteen osapuolet eivät. Jumalanpilkassa kyse on pikemminkin tietyn uskonnon nauttimaan valta-asemaan reagoimisesta niillä samoilla aseilla, joita uskonto itsekin koko ajan systemaattisesti käyttää valtansa vahvistamiseen.

Uskontoja levitetään vetoamalla tunteisiin ja herättämällä voimakkaita tunteita – pelkoa, toiveita, vihaa, rakkautta – ja jumalanpilkassa uskontokritiikki käyttää näitä samoja aseita. Jos pidetään yleisesti hyväksyttynä ja kunniallisena levittää uskontoja tunnepitoisesti, miksi uskonnon omia aseita ei saisi käyttää uskontoa vastaan?

3. Jumalanpilkka kulttuurisodan aiheena

Suomen vapaa-ajattelijaliikkeessä (joka sai alkunsa opiskelijayhdistys Prometheuksesta sata vuotta sitten) esitettiin jumalanpilkkaan kahdenlaisia näkökantoja. Westermarckilainen linja oli, että uskontojen lainsäädännölliset etuoikeudet tuli poistaa ja jumalanpilkkalait näin ollen kumota – mutta jumalanpilkkaa itsessään ei silti pidetty suotavana eikä hyvien tapojen mukaisena. Lagerborgilaisen kulttuuriradikalismin mukaan sen sijaan jumalanpilkkaan tuli suoranaisesti kehottaa, jotta laajat kansanjoukot vapautuisivat uskonnon aiheuttamasta henkisestä alaikäisyydestä.

Samaa kiistelyä jumalanpilkan arvosta on käyty muuallakin. Uskonnollisen satiirin merkitys on ollut keskeinen jo varhaisesta valistusfilosofiasta lähtien. Eräänä tunnettuna esimerkkinä voidaan mainita Voltairen kirjoittama pilkkanäytelmä Muhammedista – joka aikanaan tulkittiin allegoriaksi katolisen kirkon valta-asemasta. Sikäli kuin Voltaire ei uskaltanut mainita katolista kirkkoa suoraan, hän ilmeisesti pelkäsi henkensä puolesta aivan kuten ne nykytaiteilijat, jotka länsimaissa joutuvat peittelemään islamiin kohdistettua kritiikkiä.

Sekularistiliikkeen näkökulmasta voikin kyseenalaistaa väitteen kulttuurien sodasta, jossa länsimainen kristillinen kulttuuri uskonnonvapauksineen on puolustuskannalla. Länsimaissa uskonnonvapaus on saavutettu vuosisatoja kestäneen ihmisoikeustaistelun seurauksena ja keskeisimmät valtakirkkojen auktoriteetit ovat vastustaneet sitä viimeiseen asti. Näin tietysti tekevät myös nykypäivän islamilaiset auktoriteetit siellä, missä heille jätetään tähän jokin käytännön mahdollisuus. Tässä kohdin länsimaisten poliitikkojen, viranomaisten, intellektuellien ja kansalaisaktivistien reagointi islamilaisten auktoriteettien taholta tuleviin vaatimuksiin on avainasemassa – ja juuri sillä on paljon merkittävämpi vaikutus kuin islamin oletetulla uhkalla länsimaiselle kulttuurille.

Uskonnonvapaus on toteutunut siellä, missä sen estäminen on lakannut olemasta hyödyksi maallisille vallanpitäjille. Luterilainen myytti uskonpuhdistuksen vaikutuksesta voidaan kiistanalaistaa; erityisen hitaasti uskonnonvapaus toteutui juuri luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa, jossa kruunulla ja valtionkirkolla oli konfliktitta yhteinen intressi.

Uskonnollista terroria on esiintynyt länsimaissa jo kauan ennen islamin tuloa. Se, ettei siihen länsimaissa haluta suhtautua vakavasti islamin kohdalla, on länsimaisen kulttuurin oma sisäinen ongelma. Islamin kohtaamisessa kyse näyttää olevan paljolti kristillisen ehdollistumisen mukaisesta kollektiivisesta syyllisyysajattelusta, joka vaatii meitä ottamaan taakaksemme toisen tekemät synnit.

Terrorismipuhe peittää alleen sen todellisen jokapäiväisen terrorin, jonka alaisuudessa suuri joukko islaminuskon vaikutuksen alaisia ihmisiä joutuu elämään. Ylivoimainen enemmistö kaikista maailman muslimeista tuomitsee terrorismin, mutta sama ylivoimainen enemmistö vastustaa kuitenkin sananvapautta, uskonnonvapautta, lainsäädännön uskontoneutraaliutta, sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Liberaaleja muslimeja (ja jopa Hakim Beyn kaltaisia islamilaisia anarkisteja) on tietenkin olemassa, mutta heidän osuutensa on maailmanlaajuisesti vain muutaman prosentin luokkaa – ja useimmiten he joutuvat varomaan puheitaan vieläkin enemmän kuin länsimaiset islam-kriitikot, jotka ovat Theo van Goghin murhan jälkeen saaneet pelätä henkensä puolesta. Pelkkä ateististen mielipiteiden levittäminen voi useissa ”maltillisissa” islamilaisissa maissa (kuten Pakistanissa, Egyptissä tai Saudi-Arabiassa) johtaa jumalanpilkkasyytteeseen ja kovaan rangaistukseen – Pakistanissa kuolemantuomioihin.

Suomessa saatananpalvonnan kaltainen kultti on luokiteltu yleiselle turvallisuudelle vaaralliseksi, koska useat yksittäiset saatananpalvojat uhkaavat väkivallalla niitä, jotka pyrkivät irrottautumaan yhteisöstä. Jos islamilaisissa yhteisöissä tapahtuu samaa, länsimaiset intellektuellit ovat kilvan vaatimassa ymmärrystä ”kulttuurin” perusteella. Islamilaisen yhteisön vankina eläville ei siis halutakaan tunnustaa samoja ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat länsimaiselle valkoiselle ihmiselle.

4. Monikulttuurisuuden ideologiat

Kulttuurien sodan sijasta kyse on länsimaisen kulttuurin sisäisestä taistelusta kahden eri tyyppisen monikulttuurisuuden ideologian välillä. Islamilaiset ja maahanmuuttajat ovat tässä taistelussa pelinappuloiden asemassa; heitä käytetään hyväksi ”toisina”, joiden nimissä voidaan puhua.

Valistusajatteluun kuuluva liberaali monikulttuurisuuden malli lähtee siitä, että ihmisoikeusnormit ovat samoja kaikille. Valtio ei suojele yhteisiä elämänarvoja, vaan vahvistaa yhteiset oikeudet. Koska perusoikeusjärjestys on pyritty rakentamaan mahdollisimman tasapuolisesti suhteessa kulttuurisiin ja uskonnollisiin erityispiirteisiin, kaikilta voidaan yhdenvertaisesti vaatia sen noudattamista. Yhdysvallat ja Alankomaat ovat esimerkkejä sellaisista länsimaista, joissa liberaali monikulttuurisuus on ollut yhteiskuntajärjestyksen perustana jo pitkään ennen ulkoeurooppalaista maahanmuuttoa. Näiden valtioiden syntyhistorian taustalla on vähemmistöuskonlahkojen pakeneminen uskonnollisilta vainoilta, ja näissä maissa sananvapaus, kokoontumisvapaus ja uskonnonvapaus on suojattu vahvoilla perustuslakiesteillä, jotka jättävät kajoamisen näihin oikeuksiin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näitä liberaaleja perusoikeuksia puolustamassa on myös laaja kansalaismielipide, joka reagoi nopeasti yrityksiin rajoittaa oikeuksien vapaata käyttöä.

Kommunitaristinen monikulttuurisuuden malli – se, jota nykyisin populaaristi kutsutaan ”monikulttuuriseksi suvaitsevuudeksi” – on länsimaissa noussut kiistanalaistamaan liberaalin oikeusajattelun, jonka mukaan ihmisoikeudet kuuluvat ensi sijassa yksilöille ja ovat samoja heidän kulttuuristaan riippumatta. Kommunitaristien mielestä oikeuksien tunnustaminen ensisijaisesti yksilöille syrjii niitä yhteisöjä, joiden kulttuuri ei ole yksilökeskeistä. Tasa-arvoa vaaditaan kommunitarismissa ennen kaikkea eri ihmisryhmien välille – jopa yksilöiden välistä tasa-arvoista kohtelua rikkoen.

Tämä asetelma voi selittää huomattavassa määrin sen paradoksin, että useinkin islamilaisyhteisöjen poliittiset ystävät länsimaissa löytyvät punavihertävistä vaihtoehtopiireistä, joiden arvot esimerkiksi naisten aseman ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien osalta ovat mahdollisimman kaukana islamin arvoista. Yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys syrjäyttää liberaali käsitys tasa-arvosta ja saada sen tilalle sellainen toisenlainen tasa-arvokäsitys, jossa yksilön oikeudet ja yksilöiden tasa-arvoinen kohtelu voidaan valikoivasti sivuuttaa, mikäli ryhmien välisen tasa-arvoistamisen tavoite vaatii.

Länsimaiselle, yhdenvertaisista vapausoikeuksista nauttimaan päässeelle valkoiselle feministille ei ole kovinkaan suuri haitta, että hänen maahanmuuttajasisarensa elää pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa joutuen raiskatuksi päivittäin uskonnon suomalla valtuutuksella. Suurempi haitta hänen poliittisille lähitavoitteilleen olisi se, että liberaali tasa-arvokäsitys estäisi häntä ajamasta sukupuolikiintiöitä ja ”naista halventavien” vapaaehtoisten seksuaalikäytäntöjen kriminalisointia.

Nykyisessä keskustelussa onkin tavallista, että jo liberalismia sinällään pidetään antifeministisenä näkökantana, koska liberalismin tasa-arvokäsitys lähtee yksilöstä. Feministinen individualismi, jossa naisen asemaa ajettaisiin yksilöiden välisen tasa-arvon normeista lähtien, on Suomessa lähes tuntematon ilmiö. Tämä tietysti sopii imaamien tavoitteisiin käytännössä paremmin kuin hyvin, koska he voivat aina julistaa, että heidän uskontonsa pitää huolta naisten kollektiivisesta kunniasta paremmin kuin heikko ja rappeutunut länsimainen liberaali kulttuuri, jonka ongelmana on päätösvallan jättäminen yksilöille.

Kommunitaristiset, ryhmien väliseen ”tasa-arvoistamiseen” tähtäävät poliittiset tahot ovat nykykeskustelussa käytännössä kaapanneet itselleen sekä monikulttuurisuuden että feminismin arvot – jotka ovat alkuperältään perinteisiä liberaaleja valistusarvoja. Tällainen ilmapiiri, jossa liberaalien valistusarvojen käsitteet on varastettu näiden arvojen vastaisiin tavoitteisiin, on omiaan luomaan tilanteen, jossa vastareaktioksi ei nousekaan mikään liberaali monikulttuurisuus ja yksilöiden välinen tasa-arvo, vaan paluu näitä edeltävään konservatiiviseen normistoon.

5. Rasismikortti ja hyvä lehtimiestapa

Tanskalaisista Muhammed-pilakuvista käyty keskustelu oli täysin näiden ennakko-oletusten viitoittamaa. Kysymykseksi ei edes noussut yksilön oikeus ja mahdollisuus arvostella niitä kulttuurivirtauksia, jotka vaikuttavat hänen omaan elämäänsä. Keskustelua hallitsivat länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heitä mielistelleet konservatiivit, joiden yhteisenä sävelenä oli väite kulttuuriin kohdistetusta ”rasistisesta” syrjinnästä. Muutamien vapaamielisten muslimien kommentit sivuutettiin, jotta saataisiin luotua mielikuva, että islamilaisten profeetan pilkkaaminen kohdistuu kollektiivisesti kokonaiseen kansanryhmään ja siten kaikkiin sen jäseniin.

Rasismi-käsitteen käyttö tämän keskustelun yhteydessä oli älyllisesti tietoisen epärehellistä, koska kaikki keskustelijat tiesivät varsin hyvin, että islam mainostaa itseään universaalina lähetysuskontona, jonka sanoma on kaikille sama ihonväristä riippumatta. Tämä ei toki kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun länsimaissa on yritetty leimata ”rasismiksi” islamiin kohdistettu aatteellinen kritiikki; vuonna 2001 ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq sai rasismisyytteen, koska erehtyi lausumaan mielipiteenään, että islam on tyhmin kaikista uskonnoista.

Keskustelun yhteydessä sivuutettiin myös tapahtumien väliset suhteet. Jyllands-Postenin julkaisemien kuvien väitettiin yksinään provosoineen islamilaisia katuväkivaltaan, mutta vain pienen piirin tiedossa oli, että eräät kiihkoislamilaiset imaamit levittivät islamilaiseen maailmaan kuvia Muhammedista sikana, jumalansa sodomisoimana rukousasentoon polvistuneena koirana ja murhanhimoisena pedofiilina. Islamilaisten auktoriteettien omaa osuutta väkivaltaisuuksiin provosointiin ei länsimaisessa keskustelussa juurikaan käsitelty, vaan sen sijaan pidettiin itsestään selvänä, että provokaation syynä olivat tanskalaislehden julkaisemat pilakuvat.

Keskustelun ilmeinen ja tarkoitushakuinen epärehellisyys olisi tuskin ymmärrettävissä, jollei kyse olisi ollut tapauksen määrätietoisesta hyödyntämisestä edellä mainitun, länsimaisen yhteiskunnan sisäisen poliittis-ideologisen kiistan pelinappulana. Länsimaissa on omastakin takaa voimia, joiden keskeisenä lähitavoitteena on liberaalin normiston alasajo – eivätkä nämä voimat kaihda käyttää hyväkseen niitä reaktioita, joita islamilaisesta maailmasta kantautuu länteen päin.

Eräänä kyseenalaistamatta jääneenä oletuksena oli myös, että pommipäisen Muhammedin kuva leimasi muslimit kollektiivisesti terroristeiksi. Kuitenkin esimerkiksi Jeesuksesta on esitetty vastaavia pilakuvia, joissa hänen kantamansa risti on muuttunut hakaristiksi – eikä näitä ole mitenkään tarkoitushakuisesti tulkittu kaikkien kristittyjen kollektiivisena leimaamisena natseiksi. Erityisen kuuluisa on 30-luvun Saksasta paenneen taiteilija John Heartfieldin hakaristijeesus, joka tulkittiin kuvauksena kristinuskon poliittisesta hyväksikäytöstä fasististen ideologioiden välineenä.

Siinä määrin kuin uskonnollisten aiheiden pilkka on luonteeltaan poliittista satiiria, esille nousee kysymys hyvän journalistisen tavan rajoista. Millaista tahansa poliittista satiiria ei välttämättä pidetä hyvän lehtimiestavan mukaisena, vaikkei se olisi laissa kiellettyä. Sosiaalidemokraattien tai kokoomuslaisten kuvaaminen natseina ja fasisteina ilman mitään erityistä asiayhteyttä olisi hyvän lehtimiestavan vastaista, vaikka siitä olisi mahdotonta nostaa kunnianloukkauskannetta ketään vastaan (eri asia on, jos pilapiirroksessa nostetaan esille esim. valtapuolueiden korporatiivisia kytkentöjä ja konkretisoidaan jotakin niiden samankaltaisuutta fasistisen hallintotavan kanssa). Vastaavasti olisi ilmeisellä tavalla hyvän lehtimiestavan vastaista tehdä pilaa muslimien oletetusta monijumalaisuudesta tai kristittyjen oletetusta moniavioisuudesta ilman jotakin aivan erityistä perustetta (kuten esimerkiksi sitä, että kristilliset papit kulissien takana rikkovat uskontonsa sanelemaa yksiavioisuuden dogmia ja että seurakunta katsoo tätä läpi sormien).

Sekulaarista näkökulmasta uskonnolliseen pilantekoon pätevät ne yleiset hyvän journalistisen tavan normit, jotka muutoinkin pätevät ajankohtaisia aiheita koskevaan pilantekoon. Jumalanpilkalle on asetettava samat normit kuin poliittisten aatteiden pilkalle, jolla silläkin on tietyt järjenmukaiset rajat. Koska jumalanpilkka on tunteeseen vetoavaa samalla tavoin kuin uskonnonharjoitus, lienee hyvien tapojen mukaista myös välttää sitä, että ihmiset joutuvat kohtaamaan sitä vastoin tahtoaan – samasta syystä, jonka vuoksi ketään ei tulisi vetää mukaan uskonnonharjoitukseen vastoin tahtoaan.

Suomessa nykyisin voimassa oleva rikoslain pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tästä näkökulmasta perusteeton, koska se kriminalisoi sellaisten asioiden pilkkaamisen, joita uskonnoksi rekisteröitynyt aatteellinen yhteisö pitää pyhänä. Rikoslainuudistuksen jälkeen pykälää on sovellettu muutaman kerran, ja eräät tapaukset olisi periaatteessa voitu tuomita yllyttämisenä rikolliseen toimintaan ilmankin tätä rikoslain pykälää. Tapaus, jossa tuomio tuli ristin särkemisestä rock-konsertissa, oli kuitenkin selkeästi puhdas jumalanpilkkatuomio – kuten olisivat olleet ne tuomiot, jotka olisi langetettu tämän keskustelun alaisista Jeesusta tai Muhammedia esittäneistä pilakuvista, mikäli näiden pohjalta käynnistyneet poliisitutkinnat olisivat johtaneet syytetoimiin.

PUNAVIHREÄSTÄ RADIKAALILIBERAALIKSI

2007-12-16T14:59:00.001-08:00

Silloin, kun liityin mukaan vasemmistolaiseen opiskelijatoimintaan, maailma ei ollut samanlainen kuin nyt. Maailma oli jakautunut kahteen suurvaltablokkiin, jotka molemmat antoivat sotilaallista tukea monille maailman kaikkein verisimmistä diktatuureista. Suomen oloissa etsin sellaista aatteellista liikettä, joka puolustaisi vapautta, ihmisoikeuksia ja maailmanrauhaa riippumatta niistä vallitsevista suurvaltaeduista, joihin Suomikin oli sitoutunut.

1980-luvun Suomessa koko puoluekartta oikealta vasemmalle mielisteli Neuvostoliittoa, joka keskiaikaisen katolisen kirkon ohella oli yksi maailmanhistorian kaikkein totalitaarisimmista imperiumeista. Taistolaisliikkeestä on jälkiviisaudella tehty sen ajan suomettumisen syntipukki, mutta tosiasiassa myös porvarillista elinkeinoelämää kiinnostivat vain hyvät kauppasuhteet itänaapuriin. Ainoat tahot, jotka olivat kiinnostuneita Itä-Euroopan toisinajattelijoiden asemasta, löytyivät maamme sisäisen toisinajattelevan vasemmiston piiristä – anarkisteista ja muista ”antiautoritaarisista” vasemmistointellektuelleista.

"Toisenlaista" sosialismia?

Tuohon aikaan anarkismi oli tunnettua lähinnä punk-liikkeen luomana muotiterminä. Kuuluin niihin edelläkävijöihin, joita voidaan syyttää siitä, että anarkismi rantautui Suomeen myös vakavasti otettavana poliittisena liikkeenä. Olin yksi Suomen Anarkistiliiton viidestä perustajajäsenestä.

Toisinajatteleva vasemmisto pyrki tekemään eroa puoluevasemmistoon mainostamalla ideaa ”alhaalta käsin lähtevästä” sosialismista, joka perustuisi poliittisen valtarakenteen hajauttamiseen. Idea olikin uskottava niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa – sillä niin kauan oli myös mahdollista ylläpitää unelmaa jostakin ”toisenlaisesta” sosialismista, joka kerran saattaisi nousta, mikäli toisinajattelijat saisivat äänensä kuuluviin. Neuvostoliiton olemassaolo oli vakuuttava tekosyy ja alibi, jolla voitiin selittää se tosiasia, että ”toisenlaista” sosialismia ei vielä ollut päässyt syntymään.

Punavihreyden todelliset kasvot

HYY:n piirissä toisinajattelevan vasemmiston tyyssijana oli Sitoutumaton Vasemmisto. Nykyiseltä ilmapiiriltään se on käytännössä Vasemmistoliiton antiliberaalin ja moralistisen siiven peitejärjestö, jossa jopa vasemmistoliberaali joutuu joka hetki varomaan puheitaan. Alunperin koko järjestö perustettiin vastapainoksi SKDL:lle, joka oli Vasemmistoliiton edeltäjä – ja keskeisimpänä punavihreän moninaisuuden yhteisenä nimittäjänä julistettiin antiautoritaarisuutta.

Antiautoritaarisuus kukoisti niin kauan kuin se voitiin pitää pelkän retoriikan tasolla. Unelma ”alhaalta käsin” lähtevästä demokratiasta väistyi nopeasti, kun kourallinen entisiä punavihreitä erehtyi ottamaan tämän idean vakavasti. Senhän oli tarkoitus olla vain retorinen mainoslause, jolla piti vakuutella porvareita siitä, että neuvostokommunismille on muitakin vaihtoehtoja kuin liberaali järjestelmä.

Yhdessä muutaman muun punavihreän uskalikon kanssa perustin Äänivalta-nimisen järjestön, jonka tavoitteena oli markkinoida poliittisen järjestelmän perusteellista uudistamista niin pitkälle kuin se on teoriassa mahdollista ”salonkikelpoisesti” ilman anarkistista vallankumousta. Esitimme aikaamme edellä, miten suoran ja välillisen demokratian vahvimmat puolet voitaisiin teknisesti yhdistää, ja esitimme ensimmäistä kertaa Suomen historiassa sellaista vaalijärjestelmää, jonka päätehtävänä olisi kunnioittaa äänestäjän valinnanvapautta. Tämä oli jopa valtalehdistön mielestä ainoa sellainen konkreettinen visio, jota ylipäätään oli esitetty tuona aikana, jolloin kansalaisten laaja epäluottamus vallitsevaan poliittiseen järjestelmään tuli sallituksi puheenaiheeksi.

Demokratia ei kiinnostanut

Poliittisen päätöksentekojärjestelmän konkreettiset korjausehdotukset eivät kiinnostaneet lainkaan niitä tahoja, jotka pitivät ”antiautoritaarisuutta” keppihevosenaan. Ainoat poliittiset tahot, joiden piirissä saimme laajaa kannatusta, olivat liberaaleja. Liberaalit ovat perinteisestikin olleet kiinnostuneita niistä ehdoista, joilla poliittinen valta jakautuu, kun taas kommunistiset vallankumoukset ovat Venäjän vallankumouksen mallin mukaisesti vain ottaneet käyttöön kulloinkin vallitsevat tsaarinvallan rakenteet ja ryhtyneet sitten kutsumaan vallitsevaa järjestelmää ”proletariaatin diktatuuriksi” tai kauniimmin sanottuna kansandemokratiaksi.

”Antiautoritaarinen” vasemmisto paljasti tuolloin todelliset karvansa. He olivat bolshevikkeja, joilla vain ei sattunut olemaan puoluekoneistoa tukenaan. Antiautoritaarisuuden selitettiinkin tarkoittavan ”tiedostavuutta”, joka oli ominaista vain hyviksi tyypeiksi tiedetyille punaviherintellektuelleille. Ajamamme liberaali demokratiareformi tyrmättiin lähes täysin, koska poliittisten oikeuksien käyttöä ei missään tapauksessa haluttu kenen tahansa anonyymin hallintoalamaisen käsiin.

Pahinta (punavihreiden mielestä) oli se, että ajamamme demokratiareformi kiinnosti monia nuorsuomalaisia. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan; mikään, mitä Nusut kannattivat, ei voinut olla muuta kuin Nusujen ”uusliberalistisen” veropolitiikan agitointia ja Suomen ujuttamista Natoon. Koko tuona aikana vastustin itse sotilasliittoja hyvin voimakkaasti (kuten vastustan edelleen), mutta minutkin leimattiin punaviherpiireissä niiden kannattajaksi, koska olin näkyvästi propagoimassa sellaista demokratian uudistamistavoitetta, joka oli saanut kannatusta nuorsuomalaisilta.

Vasemmiston älyllinen itsemurha

Anarkistiliike oli vielä pitkään 90-luvulle poikkeus tästä laitavasemmiston ay-mentaliteetista (ay = autoritaarinen ylimielisyys). Kapitalisminvastaisuus ei estänyt vasemmistoanarkisteja sympatisoimasta myös pyrkimyksiä hajottaa poliittista käskyvaltaa. Anarkistipiireissä saattoi vielä toverihenkisesti pitää palopuheita korporatismia, byrokratiaa ja paternalismia vastaan ja julistaa ne osaksi valtiokapitalismin alistusrakenteita.

Asetelma muuttui toiseksi vasta 90-luvun loppupuolella, kun ”uusliberalismiksi” leimatusta globalisaatiotrendistä tuli laitavasemmistoa yhdistävä olkinukke ja hyvä vihollinen. Silloin jo anarkistipiireissäkin alkoi kuulua äänenpainoja, joiden mukaan ”kapitalistinen markkinatalous” pitäisi julistaa ensisijaiseksi vastustuksen kohteeksi ja lopettaa ”turha” ja ”epäajankohtainen” keskustelu poliittisesta vallasta.

”Uusliberalismi” oli punavihreille tahoille samaa, mitä Osama bin Laden ja Saddam Hussein USA:n nykyiselle johdolle. Kyse oli mielikuvituksellisesta uhkakuvasta, jonka ”vastustamisen” nimissä voitiin lopettaa keskustelu kaikista muista tärkeinä pidetyistä periaatteista. Vasemmiston sisäinen intellektuaalinen keskustelu loppui täsmälleen niinä vuosina, joina tämä uhkakuva sai valta-aseman.

Keskustelu yksittäisen hallintoalamaisen oikeuksista suhteessa poliittiseen valtaan oli ehdottomasti OUT. ”Demokratian puolustaminen” määriteltiin orwellilaisella uuskielellä uudelleen; tästä pitäen ”demokratialla” tarkoitettiin kaikkea sitä, mikä lisäisi poliittisen järjestelmän valtaa – ja erityisesti antiliberaalien painostusryhmien itseoikeutettua asemaa järjestelmässä. Siitä viis, minkälaisilla ehdoilla järjestelmä toimi, sillä poliittinen valtahan edusti jo määritelmällisesti ”demokratiaa” suhteessa monikansallisiin markkinavoimiin.

Liberaalit ajatusrikolliset

Vasemmistoliikkeet reagoivat muuttuneeseen tilanteeseen siten kuin konservatiiviset liikkeet tyypillisesti reagoivat: lopettamalla älyllisen keskustelun ja luisumalla sen sijasta helppoon ja älyllisesti laiskaan moralismiin. Vasemmistolaisilla ei enää ollut mitään yhdistävää ideologiaa, vaan pelkkä yhdistävä kristillismoralistinen mentaliteetti, jonka mukaan tietyt ajatusmallit ovat vääriä.

Oli esimerkiksi väärin avata mitään asiapohjaista keskustelua siitä, minkälaista voisi olla tasa-arvoinen vapaakauppa, jossa ei enää olisi teollisuusmaita suosivia etuoikeuksia (esim. tullimuureja ja patentteja) ja jossa ihmiset liikkuisivat yhtä vapaasti kuin tavarat ja pääomat. Defens-niminen järjestö, joka perustettiin avaamaan keskustelua tasa-arvoisemman vapaakaupan mahdollisuuksista, suljettiin ulos punavihreiden hallitsemasta kansalaisjärjestökentästä levittämällä perättömiä huhuja, joiden mukaan kyseessä olisi ollut WTO:n nykypolitiikkaa puolustava järjestö. Sitä ei päästetty kansalaisjärjestöjen ”laajapohjaisiin” yhteistapahtumiin edes kertomaan, mitä se tosiasiallisesti kannattaa ja ajaa.

Kun yritin henkilökohtaisesti puolustaa punavihreiden sisäpiirissä edes hiukan moniarvoisempaa globalisaatiokeskustelua ja Defensin paikkaa yhtenä keskustelun osapuolena, liputin itseni käytännössä ulos koko keskustelusta. Minua ei leimattu pelkästään uusliberalistiksi ja thatcheristiksi, vaan samaan hengenvetoon sain kuulla kannattavani myös USA:n militarismia ja WTO:n ajamia globaaleja patentteja, joita liberaalina individualistina vastustan periaatteellisesti. Minulle ei annettu tilaisuutta tehdä selväksi, että liberaalit eivät välttämättä kannata näitä asioita.

Taistolaishengen paluu

Eräs toinen kiintoisa piirre oli vanhojen 70-luvun ikonien paluu. Che Guevaran pyhään henkeen kohdistettua pilkkaa ei enää voinut saada anteeksi. Kuubassa oli kuulemma vain yksi diktatuuri – se alue, joka on USA:n sotilastukikohtana. Muun väittäminen oli ”kylmän sodan hengen” lietsomista. Arvosteltuani erittäin vasemmistoliberaaliin sävyyn sitä, että Che ajoi Kuuban demokraattisena alkaneen vallankumouksen totalitarismin tielle, sain päälleni loppumattoman ryöpytyksen kaikkea sitä kollektiivista vihaa, jonka oikea osoite käsittääkseni olisi ollut vaikkapa George W. Bush, jolle luovutetusta Leonid Brezhnev -rauhanpalkinnosta olin ollut ideana henkilökohtaisesti vastuussa.

Mentaliteetti alkoi uhkaavasti muistuttaa 70-luvun taistolaishenkeä, jolloin meillä toisinajattelevan vasemmiston harvalukuisilla edustajilla (jotka puolustimme Itä-Euroopan toisinajattelijoita) ei ollut käytännössä mitään asiaa salonkikelpoisiin solidaarisuustapahtumiin. Kuten meidät 80-luvulla, samaten myös defensiläiset 2000-luvun alussa leimattiin pelkiksi solidaarisen yhteisrintaman häiriköiksi, joiden kanssa ei maksanut vaivaa edes keskustella. Surullista oli se, että tällä kertaa asialla olivat juuri tämän ”vaihtoehtoisen” punavihreän vasemmiston aatteelliset seuraajat.

Keskustelun moniarvoisuuden puolesta

Olen omalta osaltani tehnyt kaiken voitavani moniarvoisemman keskustelun puolesta niissä asioissa, joita punavihreät piirit ovat nostaneet esille. Olen toisinaan saanut sympatioita jopa joiltakin punavihreissä piireissä toimivilta henkilöiltä, joista eräät ovat joissakin yksittäisissä asioissa hyvinkin liberaaleja. Liberaalia vasemmistoa ei kuitenkaan ole eikä tule, sillä vasemmistolaisen ajattelutavan vapaudenvastaiset piirteet ovat se laajemman joukkovoiman pienin yhteinen nimittäjä, joka ainakin poliittisen liikkeen tasolla saa vallan kaikesta vapaudenhenkisyydestä.

Punavihreys ilman punavihersokeutta olisi teoriassa mahdollista – mutta käytännössä se vaatisi, että punavihreät hankkisivat kuulolaitteen. Ainakin heidän liberalisminvastainen propagandansa on toistaiseksi alittanut kaikki mahdolliset asiallisuuden tasot ja johtanut lukuisat yksittäiset kansalaisaktivistit tilanteeseen, jossa heidän on ollut pakko valita, haluavatko he olla vasemmistolaisia vai liberaaleja. Itse olen periaatteellisesti valinnut jälkimmäisen.